Suomi suurvaltojen pelinappulana – Saksan valtapyrkimykset Suomessa vuosina 1917-1918

Valkoisen Suomen historiankirjoituksessa Helsinkiin saapuneet saksalaiset muistetaan usein vapauttajina, jotka jalosta myötätunnostaan tulivat ja vapauttivat taistelevan suomalaisen kansan. Vastoin ajan konsensusta Suomeen saapuneilla saksalaisilla oli kuitenkin hyvin selkeät intressit omien valtapyrkimyksiensä lujittamiseen Suomessa ja toisaalta Venäjän vallan heikentämiseen kaiken kaikkiaan. Keskeisinä työkaluina valtansa lujittamiseen Suomessa saksalaiset käyttivät konspiratsian maailmaa ja erityisesti poliittista peliä, jonka avulla he jopa onnistuivat tekemään Suomesta muutamaksi kuukaudeksi Saksalle uskollisen kuningaskunnan. Huolimatta Saksan valtapyrkimysten loppumisesta vuonna 1918 keisarikunnan romahdettua tulisi tämä niin sanottu kuningasseikkailu ja ulkovaltojen sekaantuminen Suomen sisäpolitiikkaan profiloimaan koko 1900-lukua. Itsenäisestä Suomesta tulisi – halusi se tai ei – suurvaltojen pelinappula.

Saksalaisten valtapyrkimykset Suomessa eivät suinkaan alkanet vasta maan itsenäistyttyä vuonna 1917, vaan maan mielenkiinto Suomea kohtaan oli herännyt jo 1800-luvun lopulla Venäjän yhtenäistämistoimien lisätessä kapinamielialaa suomalaisten keskuudessa. Ensimmäisen maailmansodan myötä suuri osa venäläisten Suomea vartioivista sotilaista siirrettiin taistelemaan rintamalla, mutta tämäkään ei herättänyt suomalaisissa saksalaisten toivomaa toisinajattelun aaltoa. Kävi siis selväksi, että saksalaisten tulisi ottaa aktiivisempi rooli pyrkimyksissään Suomen kohdalla, mikäli he haluaisivat ruokkia mahdollista kansannousua.

Ratkaisu saksalaisten ongelmaan löytyikin pian jääkäriliikkeen ja emigranttiaktivistien harjoittaman tiedustelutoiminnan avulla. Toiminnan lopullisena tavoitteena oli mahdollistaa saksalaisten hyökkäys Suomen läpi Pietariin. Pienten suomalaisten joukkojen tehtäväksi olisi jäänyt muun muassa venäläisten selustayhteyksien katkominen.  Saksan toimintaa ruokki joukko pääasiassa saksansuomalaisia aktivisteja, joiden tavoitteena oli luoda Suomesta keisarikunnan klienttivaltio, joka ulottui villeimpien suunnitelmien mukaan aina Aunukselta Ahvenanmaalle.

Suomalaisten aktivistien pyrkimykset sopivat Saksalle hyvin, sillä se oli suunnitellut Itämeren yhteyteen joukkoa saksalaisen aatelin hallitsemia valtioita, jotka toimisivat puskurivyöhykkeenä Venäjälle. Vielä vuoden 1917 keväällä saksalaiset eivät kuitenkaan olleet aktiivisen lähestymistavan kannalla, ja esimerkiksi Lockstedtissa koulutettavien jääkäripataljoonan tavoitteena oli lähinnä toimia esimerkkinä Saksan mielenkiinnosta Venäjän alueella asuvien vähemmistöjen etujen ajamiseen. Toisaalta saksalaisten oma mielenkiinto sotatoimiin Suomen alueella oli tässä vaiheessa vuotta melko olematon, ja saksalaiset halusivatkin pääasiassa käyttää invaasion uhkaa Suomessa sitoakseen venäläisten resursseja sodan itärintamalta. Saksalaiset tyytyivätkin vuoden 1917 alkuvaiheissa lähinnä tukemaan suomalaisten itsenäistymispyrkimyksiä epäsuorasti muun muassa venäläisvastaista aktivismia tukemalla.

Saksan puolesta toimineet aktivistit olivat saaneet innoituksen konspiratiiviselle toiminnalleen aktivismin 1900-luvun alussa tapahtuneesta niin sanotusta aktivismin ensimmäisestä aallosta. Venäläistämispyrkimysten yhteydessä suomalaiset alkoivat käydä yhä aktiivisempaan vastarintaan venäläistä hallintokoneistoa vastaan, ja monet ajattelivatkin, että aktiivinen kamppailu Venäjän hallintoa vastaan ei ollut vain oikeus vaan myös velvollisuus. Tälle pohjalle muodostettiin vuonna 1904 Suomen aktiivinen vastustuspuolue, joka otti merkittävästi vaikutteita sekä Venäjän tsaarillisen salaisen poliisin Ohranan toiminnasta että radikaalien vastarintajärjestöjen maailmasta.

Aktivismin toinen aalto käynnistyi uudelleen maailmansodan aikaan vahvasti Saksan aloitteesta. Keskeisessä roolissa oli saksalaisten aloittama jääkärikoulutus, johon osallistuneista pieni osa koulutettaisiin Venäjää vastaan toimiviksi saboteureiksi, joiden tehtäväksi jäisi partisaanitoiminta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tähän aktivismin toiseen aaltoon osallistui pääasiassa 1890-luvulla syntyneitä nuoria miehiä, jotka olivat olleet liian nuoria 1900-luvun alussa osallistuakseen aktiiviseen vastarintaan Venäjän venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Toisen vaiheen myötä esiin nousi merkittävä joukko suomalaisia aktivisteja, joilla olisi myöhemmin keskeinen rooli itsenäisen Suomen tiedustelupalvelussa.

Saksalaisten mielenkiinto toimiin Suomen alueella kuitenkin kasvoi vuoden 1917 syksyllä samalla, kun suomalaisten omat itsenäistymispyrkimykset Venäjästä alkoivat realisoitua. Saksan esikunta oli saanut jo aikaisemmin samana vuonna saanut tietää emigranttivakoojien kautta, että Suomessa oli vain huonosti varustettuja venäläisiä täydennysjoukkoja, mutta vuoden edetessä Kerenskin hallitus toi maahan kaksi uutta kasakkadivisioonaa vakauttamaan tilannetta. Suomalaiset aktivistit pyrkivät taas vakuuttamaan saksalaiset siitä, että maahan oli saapunut ympärysvaltojen agentteja, jotka pitivät yllä venäläisten sotatahtoa.

Suomen sisällissotaa edeltäneenä aikana  suomalaisten ja saksalaisten välinen yhteistyö oli vielä vahvasti bilateraalista – jos ei jopa hieman enemmän Suomen edun mukaista. Vastineeksi yhteistyöstään suomalaiset saivat saksalaisilta aseita ja koulutusta jääkäriliikkeen muodossa, kun samaan aikaan saksalaiset pystyivät käyttämään Suomea lyömäaseenaan venäläisiä vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Suomi oli Saksalle otollinen yhteistyökumppani, sillä maassa oli merkittävä saksalaisvähemmistö, joka oli valmis toimimaan aktiivisesti entisen kotimaansa hyväksi. Toisaalta maiden välillä oli selkeä kulttuurillinen, kielellinen ja uskonnollinen yhteys, mikä teki yhteistyöstä helpompaa.

Vuoden 1917 talvena alkoivat olot Suomessa muuttua entistä epävakaammaksi ja maahan oli nopeasti syntymässä järjestysvaltatyhjiö venäläisten sotilaiden ja miliisien karatessa kotiin Venäjälle. Lopulta marraskuun vallankumouksen myötä tilanne muuttui ratkaisevasti Saksan eduksi. Saksalaiset eivät kuitenkaan olleet valmiita rikkomaan aselepoa tai rauhan mahdollisuuksia Venäjän kanssa pelkästään Suomen takia, ja siksi olikin tärkeää, että Suomi saavuttaisi itsenäisyytensä neuvostohallituksen luvalla.

Saksa aikoi liittää itsenäisen Suomen kiinteäksi osaksi omaa valtapiiriään, ja sen sota- ja meriministeriöt halusivatkin käynnissä olevan sodan tarpeisiin myös suomalaisia raakaaineita ja mineraaleja. Ympärysvaltojen Saksalle asettama kauppasulku tarkoitti, että se pystyi hankkimaan sotakoneensa ylläpitämiseen epätoivoisesti tarvitsemiaan resursseja vain hyvin rajatulta alueelta. Saksalaisia kiinnosti erityisesti räjähdysaineiden valmistukseen kelpaavat puujalosteet, joihin se halusi yksinoikeuden. Saksan valtapyrkimykset pohjolassa eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään Suomeen vaan myös Ruotsin Lapin malmivarat nähtiin keskeisenä osana maan menestystä tulevaisuudessa. Suomi toimisikin näin sillanpääasemana, jonka kautta saksalaiset voisivat ulottaa valtapyrkimyksensä muualle pohjoismaihin, ja sitouttaa ne osaksi keskusvaltoja.

Vuoden 1917 loppupuolella neuvostohallitus lopulta myöntyi tunnustamaan Suomen itsenäiseksi mutta vain nimellisesti. Maassa oli edelleen runsaasti neuvostoarmeijan joukkoja, ja Neuvosto-Venäjän lopullinen tavoite oli tehdä Suomesta vallankumouksellinen valtio sen yhteyteen. Neuvostohallitus pyrki toisaalta suojamaan näiden joukkojen avulla omaa selustaansa, mikäli aselepo Saksan kanssa murtuisi. Venäjä oli sisällissotansa johdosta sekasortoisessa tilassa, eikä neuvostohallitus olisi kyennyt taistelemaan kahden rintaman sotaa sekä valkoisia että Saksan joukkoja vastaan, ja siksi olikin elintärkeää, ettei Suomesta muodostuisi sillanpäänasemaa Petrogradin kaupunkia vastaan.

Saksan johto tiedosti tämän Suomen suvereenista asemaa uhanneen ongelman, mutta lopulta totesi, etteivät Neuvosto-Venäjän sotilaat olleet valmiita tai motivoituneita taistelemaan suomalaisten aateveljiensä puolesta. Suomen sisällissodan sytyttyä vuonna 1918 saksalaiset arvioivat, etteivät venäläiset olisi organisoituna joukkona valmiita aktiivisesti osallistumaan sotaan vaan tyytyisivät vain tarjoamaan punaisille aseita ja sotilaallista neuvonantoa. Saksan sotakomento ei kuitenkaan ollut asiasta yhtä mieltä, ja kenraali Erich Ludendorff vaatikin sotilaallisen retkikunnan lähettämistä maahan tilanteen vakauttamiseksi.

Saksan valtapyrkimykset Suomessa eivät kuitenkaan johtuneet vain jalosta velvollisuudentunnosta veljeskansaa kohtaan, vaan saksalainen sotilasjohto pelkäsi Suomen muuttumista uudeksi bolshevismin linnakkeeksi Pohjolassa. Venäjän bolshevikit pyrkivätkin levittämään ideologiaansa Suomen kautta muualle Fennoskandinaviaan, ja Saksan tiedustelupalvelujen mukaan Helsingin vallankumoushallitus oli tehnyt sopimuksen Ruotsin nuorsosialistien kanssa sopimuksen avunannosta vallankumouksen sytyttämiseksi sielläkin. Myös Tanskassa ja Norjassa oli levotonta, ja molemmissa maissa oli jo perustettu sotamies- ja työläisneuvostoja.

Vallankumousaatteen leviämistä huomattavasti suurempi uhka oli kuitenkin ympärysvaltojen joukkojen sekaantuminen Venäjän ja Suomen sisällissotaan. Uuden itärintaman avautuminen olikin saksalaisille huomattavasti välittömämpi uhka, ja nämä pääasiassa Iso-Britannian Muurmannin rataa pitkin etenevät joukot piti pysäyttää keinolla millä hyvänsä. Erityisesti Venäjän sisällissodan alkuaikoina neuvostojoukot olivat huomattavassa alakynnessä valkoisiin joukkoihin verrattuna, ja ympärysvaltojen joukkojen hyökkäys Petrogradiin ja Kronstadtiin voisikin kääntää sodan kulun valkoiselle armeijalle edulliseksi.

Saksalaisten osallistuminen Suomen sisällissotaan olikin strategisesti välttämätöntä, mikäli se halusi varmistaa asemansa Pohjois-Euroopassa. Suomen kautta se pystyisi varmistamaan itselleen sillanpääaseman, jonka kautta se voisi toteuttaa operaatioita Venäjällä ja ennen kaikkea varmistaa Itämeren herruuden kontrolloimalla Suomenlahden keskeisiä laivastotukikohtia. Saksan liittymistä Suomen sisällissotaan hidastivat kuitenkin edelleen jatkuvat aseleponeuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa. Lopulta ulkoisen intressin sekaantumisen pelko sai saksalaiset kuitenkin toimimaan Suomessa. Maan geopoliittinen asema Petrogradin ja Suomenlahden portinvartijana teki siitä liian tärkeän kohteen menetettäväksi. Saksalaiset pelkäsivät myös, että jos he eivät osallistuisi sotaan, voisivat Suomen valkoiset Mannerheimin johdolla liittyä ympärysvaltojen puolelle aseiden ja tuen toivossa. Toisaalta Mannerheimilla oli sisällissodan viimeisinä hetkinä myös suunnitelma Petrogradin valtaamiseksi ja monarkian palauttamiseksi Venäjällä.

Saksa liittyi mukaan Suomen sisällissotaan helmikuussa 1918. Se aloitti sotatoimet Suomen alueella kuitenkin vasta maaliskuussa Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Saksalaiset miehittivät ensin Ahvenanmaan ja sen jälkeen nousivat maihin huhtikuussa Hankoniemessä, mistä he jatkoivat aina Helsinkiin asti. Hankoon nousseen Itämeridivisioonan lisäksi Loviisassa maihin nousi toinen Otto von Brandensteinin johtama retkikunta, joka miehitti alueet aina lahteen asti. Saksalaiset kontrolloivatkin tässä vaiheessa merkittävää osaa Suomen asutus- ja teollisuuskeskittymistä, ja oli selvää, että he pystyivät tässä vaiheessa sanelemaan Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaa.

Suomen asema vuosina 1917-1918 muistutti monella tapaa toisen maailmansodan jälkeistä asetelmaa, jossa Suomi joutui Neuvostoliiton etupiirissä hyvin samanlaiseen alisteiseen asemaan. David Abernethyn vuonna 1986 esittelemä käsite hallitsevan vallan ja alisteisen valtion suhteesta kuvaa hyvin molempia instansseja, vaikka Saksan vaikutus Suomessa kestikin vain muutaman vuoden. Molemmissa tilanteissa hallitsevalla vallalla oli merkittävä vaikutus Suomeen ulko- ja sisäpoliittisesti ja niiden pelkkä olemassaolo riitti rajoittamaan suomalaisten päätöksentekoa. Sekä Neuvostoliitto että Saksa käyttivät myös sotilaallisen mahtinsa uhkaa taivuttaakseen suomalaiset tottelemaan vaatimuksiaan.

Sisällissodan päättymisen jälkeen sovitun valtiosopimus 7.III kautta Suomi antoikin saksalaisille täyden holhousvallan sen ulkopolitiikkaan, sotalaitoksen järjestelyyn ja ulkomaankauppaan, sillä ehdolla, että nämä puoltaisivat Suomen itsenäisyyttä. Suomi olikin siis käytännössä sisällissotaa seuranneet kuukaudet käytännöllisesti Saksan klienttivaltio. Saksan merkitys sotalaitoksen järjestelyssä ulottui myös tiedusteluun, minkä takia se sijoitettiinkin yleisesikunnan alaisuuteen. Yleisesikunnan päällikkönä toimi saksalainen eversti Konrad von Redern, jonka johdolla vastaperustettu tiedustelutoimi yleisesikunnan III osasto ryhtyi tukemaan saksalaisten sotilasponnisteluja Venäjän pohjoisosissa ja Muurmannin radan läheisyydessä.

Osaston toimintaan osallistui myös monia saksalaisten kouluttamia aktivisteja, ja Suomen tiedustelutoimesta kehittyikin pian saksalaismielisten salahankkeiden linnake. Tiedonhankinnassa entiset aktivistit käyttivät hyödyksi olemassa olevia verkostojaan ja he perustivatkin oman salaisen tiedustelujärjestönsä eli niin sanotun Keskuksen, joka toimi pääasiassa suojeluskuntien välityksellä. Monet aktivistit eivät kuitenkaan olleet saksalaismielisiä vaan heidän toimintaansa motivoikin pikemminkin tyytymättömyys sisällissodan liian sovittelevaan lopputulokseen. Heitä yhdisti viha punaisia kohtaan ja periksiantamaton antibolshevismi sekä venäläisviha. Suomalaismieliset aktivistit eivät pääasiassa tavoitelleetkaan lisääntynyttä yhteistyötä Saksan kanssa vaan pikemminkin halusivat liittää Suomen yhteyteen kaikki sen niin sanottujen veljeskansojen asuttamat alueet ja muodostaa Suur-Suomen.

Valtaosa keskeisistä suomalaisista poliittisista vaikuttajista oli kuitenkin hyvin saksalaismielisiä, ja he uskoivat, että Suomen tulevaisuus Neuvosto-Venäjän naapurissa olisi parhaiten turvattu, mikäli maa sitoutuisi vahvasti saksalaisten kanssa. Saksalaisten alkuperäiselle suunnitelmalle tehdä Suomesta sille lojaali kuningaskunta, ei löytynyt sillä hetkellä merkittävää vastustusta lukuun ottamatta nuorsuomalaisen puolueen varpussiipeä, maalaisliittolaisia ja Mannerheimiä. Kenraali Mannerheim tuki kyllä monarkiaa, mutta ympärysvaltoihin kallistuvana hän koki saksalaisen kuninkaan vaarantavan Suomen suvereniteetin.  Suomalaiset näkivät, että vahva hallitsija voisi vakauttaa sisällissodan runteleman maan paremmin kuin kansainvaltaisesti valittu, ja toisaalta poliittinen eliitti myös arvioi, että kuningas pitäisi parempaa huolta sotalaitoksesta kuin säästeliäs eduskunta; syyt monarkian tukemiselle olivatkin vahvan reaalipoliittiset ja pragmaattiset.

Saksalaisille monarkia tarkoittaisi lämpimiä suhteita maiden välillä ja kauppapoliittista jatkuvuutta. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka suuri merkitys suomalaisten tuella olihallitusmuotokiistassa, sillä saksalaiset kontrolloivat vielä vuoden 1918 keväänä, kesänä ja syksynä lähes koko Etelä-Suomea. Toisaalta saksalaisten tuki oli elintärkeää, jos Suomi mieli säilyä itsenäisenä Neuvosto-Venäjän yhteydessä ja samalla pitää maassa vielä runsaasti piileskelevät punaiset aisoissa. Vaikka suomalaisten sisäpolitiikka olikin virallisesti sen omissa käsissä, oli saksalaisilla kuitenkin valtava vaikutus erityisesti hallitusmuotokeskusteluun epävirallisesti. Saksalaiset käyttivät myös suoranaista tykkivenediplomatiaa ajaakseen omaa kantaansa, ja Itämeri-divisioona keskittikin joukkoja ja laivaston aluksia Helsinkiin eduskunnan äänestäessä Suomen uudesta hallitusmuodosta. On täysin mahdollista, että saksalaisten sotilaiden keskittyminen Helsinkiin oli, kuten he itsekin totesivat, ympärysvaltojen intervention pelossa, mutta hankkeen ajallinen kohtaaminen eduskunnan istunnon kanssa herättää kuitenkin kysymyksiä.

Kansallista mielipidettä monarkismin puolesta ja vastaan ei tuettu pelkästään saksalaisten toimesta. Keskeisessä roolissa monarkian puoltajien leirissä oli Uuden Suomen turvaamiskomitea, jonka keskeisinä vaikuttajina toimi useita entisen itsenäisyysajan aktivisteja. Myös aktivistien vanha peitejärjestö Uusi Metsätoimisto tuki aktiivisesti monarkistien toimintaa. Toisella puolella toimi Tasavaltalaisten keskusjärjestö, joka keräsi jäsenistönsä monarkismin vastustajien riveistä. Vastapuolten välinen kamppailu kävi ajoittain hyvin kiivaaksi ja vuoden 1918 edetessä suorastaan halveksivaksi. Uuden Suomen turvaamiskomitea oli kiinteästi yhteydessä Suomen sotilastiedusteluun, ja komitean jäsen Hjalmar Procopé vaatikin tasavaltalaisten johtajia seurattavaksi, jotta heidän oletetut yhteytensä ympärysvaltoihin voitaisiin paljastaa.

Myös lehdistö osallistui aktiivisesti aiheen käsittelyyn. Oikeistolainen lehdistö pääasiassa tuki hanketta, ja esimerkiksi Suomalainen Kuvalehti esitteli innokkaasti mahdollisia kuningasehdokkaita vuoden 1918 syksyllä. Eero Erkon luotsaama Helsingin Sanomat edusti tasavaltalaisten kantaa melko kärkkäästi. Erkon ohjauksessa kirjoitettu lehti heijasteli hänen omia kantojaan maltillisena vasemmistolaisena ja nuorsuomalaisen puoleen varpussiiven  edustajana. Lehdistön ja muun vaikuttavan aineiston merkitys kansallisen mielipiteen syntyyn valtiomuotokiistassa oli suuri, ja vuoden 1918 kesän ja alkusyksyn aikana hanke alkoi saada myös tavallisten suomalaisten kannatusta. Kannatus oli suurin saksalaisten hallitsemilla Etelä-Suomen alueilla, kun taas valkoisella Pohjanmaalla vastustus oli suurinta. Lähdekriittisesti on hyvä kuitenkin huomioida, että ajan uutisointi on ollut voimakkaan asenteellista, ja siksi on vaikea saada oikeaa kuvaa siitä, minkälainen julkinen mielipide on todellisuudessa ollut. On myös täysin mahdollista, että Etelä-Suomea miehittäneet saksalaiset ovat vaikuttaneet lehdistön antamaan kuvaan hallitusmuotokiistaa ympäröineestä julkisesta mielipiteestä.

Niin sanottu tynkäeduskunta teki lopulta päätöksen Suomen uudesta hallitusmuodosta vedoten vuoden 1772 hallitusmuotoon, jonka mukaan vanhan kuningassuvun sammuessa tulee se korvata uudella. Itse kuningasvaali toteutettiin 9. lokakuuta, ja kuninkaaksi valittiin Hessenin prinssi Friedrich Karl. Mahdolliseksi kuninkaaksi oli myös kaavailtu von Hohenzollern-suvun jäsentä, mutta saksalaiset arvioivat, että jos kuninkaanvalta joskus kaatuisi Suomessa, olisi liian suuri henkilökohtainen ja dynastinen arvovaltatappio, jos keisarin läheinen sukulainen kuten hänen poikansa Otto syrjäytettäisiin.

Suomalaisten yhteistyön takaamiseksi saksalaiset neuvottelivat Suomen kanssa myös sotilasliittoa. Sen puitteissa Saksa suojelisi Suomea itää vastaan, ja vastavuoroisesti Suomi liittyisi mukaan kaikkiin konflikteihin, missä Saksa taistelisi Suomea uhkaavaan ulkovallan kanssa. Tämä tarkoittaisi, että Suomi olisi täysin alisteinen Saksalle ulkopoliittisesti ja osallistuisi kaikkiin sen sotiin tasavertaisesti. Saksalaiset kaavailivat Suomen kanssa myös merisopimusta, joka olisi sanellut, kuinka Suomenlahden rannikko tulee linnoittaa, ja miten saksalainen laivasto tulee huomioida merenkulun yhteydessä. Sopimus olisi myös vaatinut Suomen laivaston alisteista asemaa Saksan laivastolle, ja sodan aikana olisi laivaston komento pitänyt luovuttaa kokonaan saksalaisille.

Sotilassopimuksen puitteissa myös rautatie- ja viestiyhteydet olisi tullut rakentaa ensisijaisesti sotilaallisesta näkökulmasta saksalaisten toiveet huomioiden. Kaikki kaapelilinjat tuli vetää Suomeen Saksan kautta ja myös suomalainen sääpalvelu ja lentoliikennesäännöt tuli harmonisoida saksalaisten vastaavien kanssa. Saksa olisi siis ainakin nimellisesti hallinnoinut kaikkea tiedonkulkua Suomen ja maailman välillä. Saksalaisille piti myös antaa alennusta tuonti- ja postitariffeissa. Keskeisin sopimuksen vaatimus oli kuitenkin se, että sen puitteissa Suomen teollisuuden piti velvoittaa osallistumaan Saksan sotaponnisteluihin ja yhtäläisesti Suomen telakat tuli velvoittaa rakentamaan kauppalaivoja, jotka palvelisivat vain suomalaisia ja saksalaisia.

Saksalaisten hankkeet eivät kuitenkaan koskaan nähneet päivänvaloa vallankumouksen kaataessa Saksan monarkian 9. marraskuuta. Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi Suomen kruunusta hyvin pian tämän jälkeen, ja koko kuningaskuntahanke kuopattiin. Toisin kuin aikaisemmin ei Suomen ja Saksan välinen yhteistyö ollut enää vuonna 1918 bilateraalia tai ainakaan Suomen edun mukaista. Suomalaiset olivat vahvasti Saksalle alisteisia, ja jos sopimukset olisivat toteutuneet odotetun mukaisesti, olisi Suomesta tullut lähes täysin Saksasta riippuvainen.

Suomi oli siis todellakin Saksan etupiirissä oleva klienttivaltio, jonka poliittiseen päätöksentekoon saksalaiset aktiivisesti osallistuivat. Saksalaisten painostus kuningaskuntahankkeen yhteydessä kuvaa hyvin, kuinka voimakkaasti Saksa yritti rajoittaa Suomen päätöksentekoa ja toisaalta pyrki armeijan läsnäolollaan alistamaan suomalaiset tottelemaan vaatimuksiaan. Saksalaisen Friedrich Karlin valinta olisi vielä sitouttanut saksalaiset keskeiseksi osaksi suomalaista sisäpolitiikkaa, ja näin Suomen rooli Saksalle alisteisena valtiona olisi ollut selkeä.

Neuvostoliitto käytti hyvin samankaltaista taktiikkaa kylmän sodan aikana vaikuttaakseen suomalaiseen päätöksentekoon ja aktiivisesti nosti poliittiseen parrasvaloon henkilöitä, jotka se arvioi sille mahdollisimman suotuisaksi. Toisaalta saksalaisten vaatimat yhteistyösopimukset muistuttavat merkittävästi Neuvostoliiton kanssa solmittua YYA-sopimusta, joka vaati Suomelta samankaltaista teollisesti ja sotilaallisesti alisteista asemaa. Joillain tavoin saksalaisten pyrkimykset Suomessa menivät kuitenkin jopa Neuvostoliittoa pidemmälle, eikä Neuvostoliitto pyrkinyt aktiivisesti missään kohtaa tekemään esimerkiksi Suomen armeijasta ja laivastosta alisteista sen omalle. Neuvostoliitto ei myöskään sanellut suomalaisten sisä- ja ulkopolitiikkaa yhtä selkeästi kuin saksalaiset vaan tyytyivät pikemminkin vaikuttamaan kulisseissa. Kylmän sodan aikana tasapainottelu idän ja lännen välillä kuitenkin korostui aikaisempaa enemmän, ja sananlasku ”kun kumartaa länteen, pyllistää itään” sai aivan uudenlaisen tärkeyden.

Osaltaan Suomen tilanne Venäjän kanssa on nykyäänkin hyvin samankaltainen. Etupiirien asettelu on vain erilainen. Euroopan Unioni edustaa eurooppalaista ja ennen kaikkea saksalaista etupiiriä, kun taas Venäjä on vaakakupissa toisella puolella. Kysymys onkin, mikäli Suomen on sen geopoliittisessa tilanteessa mahdollista olla koskaan täysin puolueeton. Historiallinen aineisto viittaa siihen, että ainakin 1900-luvulla sotilaallisista ja muista strategisista syistä johtuen Suomen on ollut aina pakko valita puolensa. Suomi on sijaintinsa takia vain liian tärkeässä asemassa ollakseen neutraali ja näin mahdollisessa sotatilanteessa vieraan vallan sillanpääasema ja tukikohta.

Pitkä kylmä sota – ainakin Suomen tapauksessa – on käsitteenä osuva. Suomi on pienen kokonsa ja rajoitettujen resurssiensa takia lähes aina ollut alisteisessa asemassa. Suomen tapauksessa pitkä kylmä sota tarkoittaa nimenomaan tätä jatkuvaa tasapainottelua polarisoituneessa maailmassa. Todellinen puolueettomuus ei Suomen tapauksessa ole oikeastaan koskaan ollut vaihtoehto; meidän on pitänyt valita puolemme ja niin meidän tulee tulevaisuudessakin. Suomi siis on ja tulee aina olemaan suurvaltojen pelinappula.

Halusimme tai emme.

Kirjallisuus- ja lähdeluettelo

Huldén A. (kirj.), Ritva Lassila (suom.) Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Helsinki:

Kirjayhtymä 1988

Luntinen P. Saksan keisarillinen laivasto Itämerellä: Aikeet, suunnitelmat ja toimet, Helsinki:

Suomen Historiallinen Seura 1987

Sihvonen R. Valtaistuin vapaana: Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–

1919, Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 1997

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s