Sisu, itsepäisyys ja uhrautuvaisuus nähdään keskeisenä osana suomalaista narratiivia. Kansamme taisteli, oli se sitten naapurivaltoja, luontoa tai itseämme vastaan. 1800-luku mielletään kansallismielisessä historiankirjoituksessa ajaksi, jolloin suomalainen identiteetti erottui muista Venäjän sorrosta huolimatta, ja milloin härmäläinen talonpoika jollain heureka-hetkellä viimein ymmärsi olevansa erilainen kuin muut.  Tässä kansallisuustaistelussa nousee esiin erityisesti kolme nimeä: Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot ja ennen kaikkea J.V. Snellman.

Snellmania kunnioitetaan valtionrakentajana mutta myös kansallisuusidentiteetin isähahmona, joka puolusti suomen kieltä 1800-luvun kielikiistoissa. Hänellä oli kuitenkin paljon merkittävämpi rooli eräässä toisessa kriisissä, joka perinpohjaisesti muokkasi Suomen väestöpohjaa ja jonka seurauksena noin kymmenes koko maan sen hetkisesti väestöstä kuoli.

1860-luvulla koetut kolme heikkoa satovuotta johtivat tapahtumajaksoon, jota yleisesti nimitetään suuriksi nälkävuosiksi. Tähän Euroopan mittakaavalla tuhoisaan nälänhätään johti erityisesti epätavallinen sää, jälkeenjäänyt maataloustekniikat ja toisaalta kestämättömät talouspoliittiset päätökset keskushallinnon – ja samalla Snellmanin – toimesta.

Historiassa on helppo sortua jossitteluun, mutta on kiistaton tosiasia, että toimiessaan valtionvaraintoimituskunnan päällikkönä, Snellman edesauttoi nälkävuosien tilanteen pahentumista. Katovuosiin liittyvässä historiantutkimuksessa on erityisesti korostettu hänen liberalistista poliittista filosofiaansa, jonka seurauksena valtion toimet markkinoiden tilanteen vakauttamiseksi olivat tuomittavia.

Liberaali talouspolitiikka johtikin muun muassa viljan tullirajoitusten poistamiseen, jonka seurauksena suomalaiset talonpojat tulivat aikaisempaa riippuvaisemmaksi tuontiviljasta. Toisaalta Snellmanin haluttomuus puuttua kriisiin ulkomaalaisen lainarahan turvin johti tilanteen merkittävään heikentymiseen.

Valtionvarantoimituskunnan päällikkönä hän olikin enemmän huolissaan lempilapsestaan hopeaan sidotusta markasta, jonka arvon hän pelkäsi romahtavan, jos maa velkaantuisi liikaa ulkomaille.

Kun siis juhlimme 12. toukokuuta Snellmanin päivää tai minkään muun suurmiehen muistoa, tulee meidän muistaa, että hekin olivat ihmisiä ja tekivät virheitä. Samalla voimme Snellmanin lisäksi muistaa niiden satojen tuhansien ihmisten henkeä, jotka kuolivat osaksi hänen malthusilaisen ajattelutapansa seurauksena.

Tuomas Suihkonen & Markus Myllyniemi