Suomen koulutusjärjestelmää on kehuttu jo vuosikymmenen ajan yhdeksi maailman parhaista. Historiallisesti Suomesta vietiin ulkomaille puutavaraa ja tervaa, mutta nyt koulutusosaamisesta on muotoutunut uudenlainen kansainvälisesti haluttu vientituote. Suomalaista koulutusjärjestelmää kehutaan maailmalla syystä, mutta viimeaikojen uutiset ovat kuitenkin osoittaneet, miten nuorten oppimistulokset voivat laskea jopa tässä pohjoisessa oppimisen huippumaassa.
On vaikea ajatella, että suomalaisten koulutustaso olisi koskaan ollutkaan mitään muuta kuin priimaa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli kuitenkin eurooppalaisessa kontekstissa perähikiä, joka oli jäänyt koulutuksen kehityksessä jälkeen muista alueen valtioista. Oli selvää, että jotain piti tehdä – ja pian.
Lopulta kaikki kulminoitui 1970-luvun peruskoulu-uudistukseen, jonka tavoitteena oli paikata useita aikaisemman kansakoulujärjestelmän puutteita. Peruskoulu-uudistus pyrki antamaan jokaiselle suomalaiselle lapselle oikeuden käydä koulua ilmaiseksi yhtenäisen oppimäärän mukaisesti koulusta riippumatta. Valtio pyrki yksinkertaisesti tarjoamaan kaikille suomalaisille saman koulutuksen riippumatta heidän sosioekonomisesta taustastaan, sukupuolestaan tai kotipaikastaan. Suomalaisen peruskoulujärjestelmän peruskivi siis muurattiin tasa-arvon laastilla.
Kaikki monumentit kuitenkin murentuvat joskus, ja näin on nyt myös käymässä suomalaiselle peruskoulujärjestelmälle. 2000- ja 2010-lukujen huippukohdat, jotka alun perin herättivät kansainvälisen kiinnostuksen suomalaista koulutusjärjestelmää kohtaan, ovat jo muisto menneisyydestä, ja suomalaisten oppilaiden tulokset PISA-kokeissa ovat alkaneet jo laskea. Tästä huolimatta Suomi on edelleen maailman huippua, vaikka sisäiset erot opiskelijoiden välillä ovatkin kasvaneet merkittävästi viime vuosina.
Useat suomalaiset professorit ovat todenneet, että erityisesti uusi vuonna 2016 käyttöön otettu opetussuunnitelma on tämän kehityksen taustalla. Esimerkiksi Helsingin yliopiston psykologian emerita professori Liisa Keltikangas-Järvinen on todennut, että uuden opetussuunnitelman tavoitteet ovat kannatettavia, mutta on epäselvää, kuka on vastuussa niiden toteuttamisesta.
Monet suomalaiset opettajat jakavat hänen huolensa ja pohtivat, mikäli uuden opetussuunnitelman kunnianhimoisia tavoitteita voidaan edes toteuttaa nykyisillä rajallisilla resursseilla. Vuoden 2016 opetussuunnitelma asettaa erityisen painotuksen eriyttävään opetukseen, jossa jokaisen oppilaan oppimissuunnitelma individualisoidaan hänen omien tarpeidensa mukaan.
Teoriassa yksilön tarpeiden huomiointi on aina hyvä asia, mutta tilanteessa, jossa opettaja opettaa useita 30 oppilaan ryhmiä, tämä on sula mahdottomuus. Tämän lisäksi monissa suomalaisissa kunnissa uuden opetussuunnitelman siirtymäkauteen ei ole varattu riittävästi taloudellisia resursseja, ja sen takia opettajat joutuvat tuottamaan oppilaidensa oppimateriaalin itse usein puutteellisilla välineillä. OAJ:n tuottaman kyselyn mukaan yli puolet opettajista on todennut, että he eivät kestä nykyistä työtaakkaansa, mikä ei ole suuri yllätys tämän vaatimustason pohjalta.
Uusi opetussuunnitelma painotti samalla oppilaiden oma-aloitteista oppimista, ja kun heidän opettajansa ovat ylityöllistettyjä byrokratian ja suunnittelun parissa, korostuu koululaisten rooli entisestään. Tämä saattaa erityisesti pojat alakynteen, ja heidän PISA-tuloksensa ovatkin pudonneet 50 pistettä tyttöjen alapuolelle, mikä on lähes kaksi kertaa yhtä suuri kuin kehittyneiden OECD-maiden keskiarvoinen sukupuolidispariteetti. Tätä eriarvoisuutta kasvattaa tämän lisäksi kuntien taloudellisten resurssien erot, minkä takia toiset oppilaat saavat opiskella pienemmissä ryhmissä paremmin välinein kuin toiset.
Emerita professori Keltikangas-Järvisen mielestä nuorten syrjäytymisen taustalla on juuri tämä kasvava eriarvoisuus. Tällä hetkellä lähes 70 000 suomalaista on syrjäytynyt yhteiskunnan ulkopuolelle, ja tämä maksaa valtiolle rahallisesti 1,4 miljardia euroa joka vuosi. Suomessa, jossa kouluilla on perinteisesti ollut merkittävä rooli lasten kasvatuksessa, kasvava syrjäytyminen on osoitus systemaattisesta ongelmasta nykyjärjestelmässä.
Onko Suomen koulutusihme ymmärretty sitten väärin sekä maailmalla että kotimaassa? Kansainvälisesti suomalaiset koulut tunnetaan erityisesti lyhyistä päivistään ja olemattomista kotitehtävistään, kun taas paikallisesti painotamme koulujen yksilölähtöisyyttä menestyksemme taustalla. Vaikka molemmat väittämät sisältävät totuuden siemenen, eivät ne kuitenkaan kumpikaan riitä yksinään selittämään Suomen menestystä.
Me suomalaiset kuitenkin unohdamme, kuinka tärkeä rooli tasa-arvoisella koulutusjärjestelmällä on oikeastaan ollut peruskoulujärjestelmämme taustalla. Tasapuolisesti tuettujen ja koulutettujen opiskelijoiden sukupolvi tuottaa lopulta kotimaalleen enemmän kuin muutaman eliittikoulun kouluttama yhteiskuntaluokka. Jokainen opiskelija ansaitsee samat lähtökohdat elämässään riippumatta heidän sukupuolestaan, iästään tai vanhempien taloudellisesta tilasta. Tämä tasapuolisuus on aina ollut suomalaisen koulutusjärjestelmän salaisuus, mutta tällä hetkellä sen tulevaisuus on kuitenkin vaarassa.
Suomalaisen sananlaskun mukaan ylpeys käy yleensä lankeemuksen edellä. Menestyksemme sokaisemina olemme nyt muuttamassa Suomen opetusjärjestelmää uuteen uljaaseen suuntaan pohtimatta riittävästi toimintamme seurauksia. Samalla olemme murentamassa sitä pohjaa, joka on tähän mennessä tukenut maamme menestystarinaa. Voimme kansana vain toivoa, että tällä tiellä, jonka olemme valinneet, voidaan myös ottaa muutama harkittu askel taaksepäin ja korjata vuoden 2016 opetussuunnitelman puutteet. Ilman tätä korjausliikettä voimme heittää hyvästit tälle usein niin väärinymmärretylle suomalaiselle koulutusihmeelle ja samalla merkittävälle palalle suomalaista menestystarinaa.
