Siivosin taannoin komeroani ja törmäsin vanhempieni koostamaan leikekirjaan ensimmäisistä elinvuosistani. Se sisälsi monta lämmintä muistoa, jotka toivat kyynelen silmäkulmaani. Yksi kirjan monista teksteistä oli kuitenkin erityisen pysäyttävä. Katkelmassa äitini pohti, miksi he olivat isäni kanssa odottaneet kymmenen vuotta tunnetta, joka oli näin merkityksellinen kuin heidän esikoisensa syntymä.

Jäin itsekin pohtimaan tätä tekstinpätkää ja sen merkitystä. Päädyin keskustelemaan siitä yhdessä äitini kanssa, ja hän totesi, ettei heistä yksinkertaisesti tuntunut oikealta tuoda lasta 1990-luvun alun lama-ajan Suomeen. Näköalattomuus ja epävarmuus veivät veronsa, ja vanhempani eivät olleet varmoja, mikäli heidän lapsensa saisi ansaitsemaansa tulevaisuutta.

Moni suomalainen perhe ja pariskunta painii edelleen tämän saman ongelman kanssa. Syntyvyys on Suomessa nyt alhaisemmalla tasolla kuin koskaan, ja pääasiallinen syy tämän taustalla on juuri epävarmuus työelämästä ja oman lapsen tulevaisuudesta. Jokainen tuleva perheenäiti tai -isä ajattelee tulevan lapsensa parasta, ja siksi he ansaitsevatkin tuoda lapsensa maailmaan, jossa heidän jälkikasvunsa tulevaisuus on turvattu.

Sen sijaan, että syyllistäisimme nuoria sitoutumishaluttomuudesta tai vastuunpakoilusta, on meidän yhteiskuntana luotava paremmat edellytykset lasten hankkimiselle. Valtakunnallisella tasolla se tarkoittaa työurien joustavuuden lisäämistä ja samalla työelämän epävarmuuden vähentämistä. Kunnallisella tasolla tämä taas tarkoittaa panostuksia koulutukseen ja lasten varhaiskasvatukseen sekä päivähoitoon.

Suomessa on nyt historiallisen vähän uusia äitejä ja isiä. Tähän kehitykseen puuttuminen pitäisi olla ensimmäinen prioriteettimme, sillä mikään yhteiskunta ei toimi ilman uusia sukupolvia. Yhtä lailla uuden maailmaan vasta saapuneen ihmisen tuottama ilo pitäisi olla jotain, jonka kaikki halukkaat saavat elämänsä aikana kokea.

Hyvää äitienpäivää kaikille Kirkkonummen äideille ja erityisesti omalle rakkaalle Tiina-äidilleni Veikkolaan!