Onko suomalaisilla varaa enää asua Suomessa?

Me suomalaiset sijoitamme seiniin, ja valtaosa kansamme säästetystä varallisuudesta onkin kiinteistöissä. Maamme kotitalouksien vakavaraisuus onkin siis hyvin vahvasti sidoksissa asuntojen hintakehityksen kanssa, ja mikäli asuntojen hinnat eivät nouse, on kansantaloutemme pahassa pulassa.


Tällä hetkellä Suomessa kasvaa Turkuun, Tampereeseen ja Helsinkiin rajoittuva kasvukolmion alue, jonka sisälle muuttaa ihmisiä muualta maasta. Kasvukolmion sisäisissä keskustataajamissa asunnoista on pulaa, eikä niitä rakenneta riittävästi vastaamaan kysyntää, kun taas pienillä maaseutuvaltaisilla paikkakunnilla asuntojen kauppa on lähes olematonta.


Kiinteistöjen lähes olematon kysyntä kaupunkien ulkopuolella pitää alueelta poismuuttajat vastentahtoisesti aloillaan, sillä heidän koko omaisuutensa ja säästönsä ovat kiinni kiinteistössä, joka ei käy kaupaksi. Samaan aikaan heidän kotitaloutensa varallisuus jää matalaksi, kun heidän asuntonsa hinnannousu ei kata taloa vastaan otetun lainan hoito- ja korkokuluja.


Ratkaisuksi tilanteeseen on hallituspuolueiden toimesta esitetty esimerkiksi erilaisia hintatukijärjestelmiä, joiden avulla valtio pyrkisi kompensoimaan maaseutualueiden kiinteistön arvon laskua. On vaikeaa kuitenkin kuvitella, miten tämä ei pitkällä juoksulla johtaisi markkinahäiriöihin ja keinotteluun. Tehokkaampi toimi voisi olla kaavoituksen keskittäminen maakuntakeskukseen, jolloin asuminen keskittyisi olemassa olevien palveluiden ja työpaikkojen ympärille.


Oleellinen toimi erityisesti pääkaupunkiseudun kannalta olisi myös puuttuminen asuntojen vähäiseen tarjontaan. Mikäli kehityskulku jatkuu entisellään, eivätkä alueen kunnat ja kaupungit puutu asuntopulaan, voivat kiinteistöjen hinnat nousta kestämättömiksi erityisesti ensiasunnon ostajien keskuudessa. Asuntokuplan muodostuminen on myös todellinen uhka välittömän kantakaupungin ulkopuolella, missä uudiskohteiden hinnoittelu nostaa asuntojen hintoja alueellisesti, eivätkä niiden pyyntihinnat vastaa kohteiden reaalihintoja.


Yhteiskunnan rakennemuutos asettaa Suomen asuntopoliittisesti kahteen eri kastiin. Kaupunkiseuduilla asuntojen hinnat nousevat, kun taas maaseudulla kiinteistöjen arvo laskee. Suomalaiset ovat naimisissa kiinteistöjensä kanssa, ja siten niiden hinnan kehitys ratkaiseekin pitkälti, minkälaiset heidän taloudellinen tulevaisuutensa on. Tässä pelissä maamme eri asukkaat ovat kuitenkin valitettavan eriarvoisessa asemassa, eikä tilanteeseen ole tulossa helpotusta, ellei julkinen valta pian tee jotain.

Ikäsyrjintään puuttuminen olisi paras toimi työllisyysasteen nostamiseksi

Luottoluokitusyhtiö Fitch laski viime viikolla odotuksiaan Suomen talouden kehityksestä. Taustalla yhtiö näki nykyhallituksen harjoittaman politiikan, jonka pohjalta se ei varaudu riittävästi väestön ikääntymisen aiheuttamaan julkisen talouden paineeseen. Valtion talouden kestävyysvaje ja lähestyvä ikääntyvän väestön aiheuttama eläkepommi ovat molemmat hallinneet suomalaista julkista talouspoliittista keskustelua jo muutaman vuosikymmenen ajan. Aikaa varautua näihin ongelmiin on siis ollut runsaasti, mutta kysymys kuulukin, ovatko 2000-luvun koalitiohallitukset kyenneet riittäviin konkreettisiin toimiin?

Totuus lienee, ettei kukaan ilmeisesti edes halunnut ennakoida Suomen nykyistä erityisen heikkoa väestökehitystä, ja osannut siten mitoittaa poliittisia toimiaan sen mukaan. Syntyvyys on laskenut tasolle, joka koettiin maassa viimeksi 1860-luvun nälkävuosien aikaan, eikä piristymisen merkkejä ole ainakaan vielä ollut ilmassa. Jotta ikääntyvän väestön palveluille löytyisi maksaja, tulisi uusien nuorten sukupolvien siirtyä työelämään ja sitä kautta veronmaksajiksi. Nykyinen vahvasti ylöspäin vinoutunut väestörakenteemme ei kuitenkaan tee tästä mahdollista.

Mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuudessa, tulee meidän siis ryhtyä sopeuttaviin toimiin joko lisäämällä työperäistä maahanmuuttoa tai kannustamalla ihmisiä eläköitymään myöhemmin. Vaikka työperäinen maahanmuutto saattaakin vaikuttaa helpolta ratkaisulta, on osaavan työvoiman houkutteleminen Suomeen vaikeaa. Loogisempi ratkaisu ongelmaan olisikin ihmisten eläköitymisikien nostaminen pidempien työurien mahdollistavien uudistusten kautta.

Verrattuna muihin Pohjoismaihin yli 54-vuotiaiden työllisyysaste on Suomessa huomattavan matala. Viime vuosina koettu nousu työllisyysasteessa onkin tapahtunut pääasiassa varttuneen työvoiman työurien pitenemisen ansiosta, kun 20-54 työllisyysaste on pysynyt samaan aikaan melko vakaana. Tähän kehitykseen ovat vaikuttaneet yhteiskunnan erilaiset ohjaavat toimet, jotka ovat myöhentäneet eläkkeelle siirtymistä. Toisaalta keskeinen muutos on tapahtunut myös yhteiskunnan asenteissa, jossa iäkästä työvoimaa on opittu arvostamaan aikaisempaa enemmän.

Tulevaisuudessa yrityksien ja yhteiskunnan laajemmin tulisikin ymmärtää, että asennemuutos työelämässä on ensiarvoisen tärkeää, mikäli haluamme pitää kansantaloutemme kestävällä pohjalla. Valtion on tultava vastaan parantamalla yritysten kannustimia palkata kokenutta työvoimaa, mutta samaan aikaan tämä tanssi vaatii kaksi tanssijaa. Ikäsyrjintä yritysten rekrytointiprosesseissa ei sabotoi vain kansantaloutta vaan myös työnantajaa, kun se jättää väliin kokeneen työnhakijan työhakemuksessa olevan kahden väärän numeron takia.

Suomi ei tarvitse Muikkuliikkeitä tai Aitosuomalaisia

Meille jokaiselle opetetaan lapsena toisen kuuntelemisen merkitys. Yhteisymmärryksen tiellä on kuitenkin usein monta estettä kuten kielimuuri, eroavat poliittiset ideologiat tai erilainen kulttuurillinen tausta. Toisinaan emme edes halua ymmärtää toisiamme, vaikka saatavilla olisi kaikki siihen tarvittavat työkalut.

Kun emme kuuntele toisiamme, kasvamme erilleen sekä yksilöinä että ihmisinä. Tämä on huolestuttava kehitys yhtä lailla ihmissuhteessa kuin yhteiskunnassa, ja johtaa aina ongelmiin. Historia antaa meille monen monta esimerkkiä siitä, mitä tästä voi pahimmillaan seurata.

1920-luvun Euroopan valtiot elivät nousukautta, mutta tämän kasvun hedelmät eivät jakaantuneet yhteiskunnassa tasaisesti. Tilanne paheni entisestään vuonna 1929 alkaneen laman seurauksena, jonka jälkeen eurooppalaiset turhautuivat ja hakivat turvaa ääriliikkeistä. Nämä poliittisen aatemaailman oikealla ja vasemmalla vaikuttaneet liikkeet tarjosivat yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Tämä kahtiajakoisuus kulminoitui toisessa maailmansodassa, jonka seurauksena 75 miljoonaa ihmistä menetti täysin turhaan henkensä.

Ryhmiä ja heimoja on aina kaikkein helpoin luoda yhteisen vihollisen ympärille. Nykymaailmassa tästä ryhmänmuodostuksen kannalta oleellisesta periaatteesta on tullut myös poliittisen vaikuttamisen keino, joka ymmärretään sekä kotimaassa että ulkomailla. Olemme kaikki saaneet lukea Venäjän harjoittamasta trollaa ja vaikuta-politiikasta, jonka uhreiksi ovat joutuneet ainakin amerikkalaiset, mutta miksemme myös me suomalaiset, äänestäjät.

Emme kehitä yhteiskuntaamme eteenpäin jakautumalla kahteen eri leiriin perustamalla Muikkuliikeitä tai Aitosuomalaisia. Kansana viemme maatamme eteenpäin työskentelemällä yhdessä ja kuuntelemalla toisiamme. Vuoropuhelu on aina ja ikuisesti demokratian keskeisin peruspilari, ja ilman sitä edustavan ja yhtäläisen kansanvallan temppeli ei voi pysyä pystyssä.

Politiikkaa, jonka voin allekirjoittaa

Monet suomalaiset ovat tehneet Lapin lakeuksilla tärkeitä päätöksiä. Tunturivaelluksella on helppo yhtyä luonnon rauhaan, ja pohtia, mikä elämässä oikeastaan on itselle tärkeää. Lähdin itsekin tänä kesänä Lappiin vaikean pulman kanssa, sillä olin jo pitkään miettinyt omaa rooliani yhteiskunnassa ja täällä Kirkkonummella.

Valtuustokuopuksen asema ei ole ollut helppo, ja aikaisempi idealistinen näkemykseni politiikan tekemisestä on ehtinyt murentua jo monta kertaa. Olen aina halunnut tehdä kaikkeni, ja minulle on erityisen tärkeää, että löydän itseni porukasta, jossa jokainen puhaltaa yhteen hiileen. Yhtä lailla haluan varmistaa, että ryhmä, jossa työni teen, toimii täysin avoimesti ja on äänestäjiensä luottamuksen arvoinen.

Meistä jokainen törmää joskus elämänsä aikana risteyksiin, jossa tuntuu valinneen eri polun kuin muut – aikaisemmin niin tutut – ryhmän jäsenet. Näin on myös käynyt minun kohdallani, ja siksi olen päätynyt eroamaan Kirkkonummen SDP:n jäsenyydestä. Valinta ei ollut helppo, mutta lopulta ympäristönsuojelun, avoimuuden ja faktapohjaisen päätöksenteon arvot motivoivat minua valitsemaan poliittisesti toisen suunnan.

Olen jo pitkään ihaillut Vihreiden kykyä toimia sekä Suomessa että kotikunnassani, ja puolueena se onkin tuntunut jo pitkään toiselta kodilta. Onkin siis vain loogista, että jatkan kovaa työtäni jokaisen kirkkonummelaisen hyväksi siinä joukkueessa, jonka koen omakseni.

Tiedän, että Kirkkonummella riittää työnsarkaa tekeville ihmisille. Olen varma, että Vihreät on juuri se katalyytti, jonka voimalla tämän kunnan asiat hoidetaan kuntoon. Tärkeintä kuitenkin on se, että homma hoidetaan loppuun sellaisella tavalla, jonka voin hyvällä omatunnolla allekirjoittaa puumerkillläni.

Suomi tarvitsee kuntauudistuksen

Kuntauudistus on erityisesti pääkaupunkiseudun ulkopuolella kirosana. Kotikunta on monelle suomalaiselle heidän identiteettinsä perusta, jolloin oman asuinpaikan itsenäisyydestä luopuminen on täysin oikeutetusti vaikeaa. Suomen maaseutu vuotaa kaupunkeihin, ja muuttoliike näiden kahden välillä on pysäyttämätön muutosvoima. Jotta hyvinvointivaltiomme talous voidaan pitää kestävällä uralla, tulee meidän kuitenkin olla valmiita muutoksiin.

Suomessa on tällä hetkellä 311 kuntaa, joista lähes puolet on alle 6000 asukkaan kuntia. Ruotsista näin pieniä kuntia lyötyy kuitenkin vain 28. Yhtä lailla Suomi tuntuu häviävän meitä yli 1,5 kertaa väkimäärältään suuremmalle naapurimaallemme kaikissa muissa oleellisissa tunnusluvuissa kuten esimerkiksi kuntien ja maakuntien määrässä.

Koko maan asuttuna pitäminen on jalo tavoite, jonka toteutuminen on mahdotonta nykyisten väestöliikkeen trendien takia. Sen sijaan, että taistelisimme tuulimyllyjä vastaan, meidän tulisi hyväksyä tosiasiat ja sitoutua kuntien lukumäärän vähentämiseen. Askel oikeaan suuntaan olisi myös tiettyjen syrjäalueiden kuntien vapauttaminen osan lakisääteisten palveluiden tuottamisesta. Aikaisemmin Suomen kunnalliset hallintoalueet jaettiin luokkiin sen mukaan, mikäli ne olivat kuntia, kauppaloita tai kaupunkeja. Tämän järjestelmän osittainen palauttaminen voisikin olla hyvä toimenpide tiellä kestävyysvajeen ratkaisemiseksi.

Jokainen kunta Suomessa ei tarvitse omaa uimahallia, ja siksi meidän tulisikin olla valmiita myöntämään tosiasiat. Kustannuskilpailukyvältään täysin kestämättömät kunnat eivät voi pitää itseään pystyssä pelkästään valtion tulonsiirroilla etelän suurista kaupungeista. Kaupungistuminen on megatrendi, jonka olemassaoloa yksikään poliittinen liike ei voi kiistää. Jos haluamme, että suomalaisesta hyvinvointivaltiosta jää jäljelle myös jotain jälkipolvien hyväksi, tulee meidän valita, mikä on suomalaisille tärkeämpää: elinvoiva yhteiskunta vai suo, kuokka ja jussi.

Hyvää äitienpäivää!

Siivosin taannoin komeroani ja törmäsin vanhempieni koostamaan leikekirjaan ensimmäisistä elinvuosistani. Se sisälsi monta lämmintä muistoa, jotka toivat kyynelen silmäkulmaani. Yksi kirjan monista teksteistä oli kuitenkin erityisen pysäyttävä. Katkelmassa äitini pohti, miksi he olivat isäni kanssa odottaneet kymmenen vuotta tunnetta, joka oli näin merkityksellinen kuin heidän esikoisensa syntymä.

Jäin itsekin pohtimaan tätä tekstinpätkää ja sen merkitystä. Päädyin keskustelemaan siitä yhdessä äitini kanssa, ja hän totesi, ettei heistä yksinkertaisesti tuntunut oikealta tuoda lasta 1990-luvun alun lama-ajan Suomeen. Näköalattomuus ja epävarmuus veivät veronsa, ja vanhempani eivät olleet varmoja, mikäli heidän lapsensa saisi ansaitsemaansa tulevaisuutta.

Moni suomalainen perhe ja pariskunta painii edelleen tämän saman ongelman kanssa. Syntyvyys on Suomessa nyt alhaisemmalla tasolla kuin koskaan, ja pääasiallinen syy tämän taustalla on juuri epävarmuus työelämästä ja oman lapsen tulevaisuudesta. Jokainen tuleva perheenäiti tai -isä ajattelee tulevan lapsensa parasta, ja siksi he ansaitsevatkin tuoda lapsensa maailmaan, jossa heidän jälkikasvunsa tulevaisuus on turvattu.

Sen sijaan, että syyllistäisimme nuoria sitoutumishaluttomuudesta tai vastuunpakoilusta, on meidän yhteiskuntana luotava paremmat edellytykset lasten hankkimiselle. Valtakunnallisella tasolla se tarkoittaa työurien joustavuuden lisäämistä ja samalla työelämän epävarmuuden vähentämistä. Kunnallisella tasolla tämä taas tarkoittaa panostuksia koulutukseen ja lasten varhaiskasvatukseen sekä päivähoitoon.

Suomessa on nyt historiallisen vähän uusia äitejä ja isiä. Tähän kehitykseen puuttuminen pitäisi olla ensimmäinen prioriteettimme, sillä mikään yhteiskunta ei toimi ilman uusia sukupolvia. Yhtä lailla uuden maailmaan vasta saapuneen ihmisen tuottama ilo pitäisi olla jotain, jonka kaikki halukkaat saavat elämänsä aikana kokea.

Hyvää äitienpäivää kaikille Kirkkonummen äideille ja erityisesti omalle rakkaalle Tiina-äidilleni Veikkolaan!

Eduskuntavaaliehdokkaan arkipäivää

Jokainen suomalainen on tässä vaiheessa saanut tarpeekseen eduskuntavaaleista. Viimeiset kolme kuukautta ne hallitsivat kaikenlaista mediaa ja näkyivät joka paikassa aina tienvarsista sanomalehtien sivuihin. Tavalliselle kansalaiselle vaalit saattavat näyttäytyä suoranaisena nollasummapelinä, jossa ehdokkaat kilpailevat tämän huomiosta mitä hämmentävimmin keinoin. Politiikka on kuitenkin paljon muuta. Se on yhteistyötä ja samalla ihmistyötä, jossa usein jopa eri puolueiden ehdokkaat puhaltavat yhteen hiileen toistensa eduksi.

Yhteistyötä tarvitaan, sillä vaalityö on valitettavan usein hyvin raakaa puuhaa. Olin henkilökohtaisesti vaalien alla todistamassa useampaa tapahtumaa, jossa ehdokkaita uhkailtiin väkivallalla. Arkipäivää oli myös toistuva vaalimainoksiin kohdistunut ilkivalta.

Vaikka kampanjoinnin negatiiviset puolet saattavatkin vaikuttaa hallitsevilta, eivät ne kuitenkaan voita kaikkia niitä positiivisia keskusteluja ja kertomuksia, joista sain vaalityön aikana nauttia. Lähes päivittäiset kuuden tunnin seurustelutuokiot antavat ainutlaatuisen läpileikkauksen suomalaisesta yhteiskunnasta ja kansasta sekä sen tarpeista.

Samalla eduskuntavaalikampanja antoisine keskusteluineen on kenties maailman pisin ja vaativin työhaastattelu. Kampanjan aikana ehdokas juttelee parhaimmillaan tuhansien ihmisten kanssa ja pyrkii vakuuttamaan äänestäjät omasta pätevyydestään. Helpolla ehdokas ei kuitenkaan pääse, sillä ihmiset odottavat vakuuttavia vastauksia aiheesta kuin aiheesta. Sain esimerkiksi itse käydä kampanjan aikana antoisia keskusteluja muun muassa lyhytaaltoradioiden vastaanottimiin liittyvistä lainsäädännöllisistä ongelmista ja kasvihuonekasvatukseen liittyvistä valtiontuista.

Parhaimpia kokemuksia minulle olivat kuitenkin koskettavat elämäntarinat, joita sain kuulla erityisesti vanhemmilta äänestäjiltä. Tarinoissa nousivat esiin esimerkiksi Porkkalan luovutus ja Suomen historia. Monet avautuivat minulle myös hyvin henkilökohtaisista asioista ja ongelmista, ja tästä luottamuksesta olen erityisen otettu.

Kaiken kaikkiaan tämä hyvin väsyttävä spurtti oli kenties yksi elämäni palkitsevimpia. Olen äärimmäisen yllättänyt lähes varauksettoman positiivisesta vastaanotosta, jonka ihmisiltä sain. Yhtä lailla haluan kiittää kanssaehdokkaita siitä upeasta ja kannustavasta hengestä, josta sain Kirkkonummella nauttia. Nämä olivat eduskuntavaaleista minulle ensimmäiset mutta eivät varmasti elämäni viimeiset.