Suomessa tarvitaan nuoria päättäjiä

Suomen uusin kansalainen parkaisi ensimmäisen äänensä maailmaan palmusunnuntaina 14.4. Pitkän harkinnan jälkeen hänen vanhempansa olivat päättäneet nimetä vastasyntyneen tytön isoäitinsä mukaan Eeviksi. Vaikka perheen vanhemmat olivat haljeta ilosta uuden lapsensa syntymän takia, huolestutti heitä kuitenkin epävarma tulevaisuus. He olivat itse syntyneet juuri ennen 90-luvun lamaa, ja olivat lapsuudessaan kokeneet, minkälainen yhteiskunta voi olla, kun sen tukipalvelut pettävät.

Viiden vuoden päästä Eevi on vasta päiväkoti-ikäinen, mutta hänen koulupolkunsa on jo alkanut. Hänen vanhempiensa ei tarvitse tulevaisuuden Suomessa huolehtia hänen esiopetuksensa maksullisuudesta, sillä peruskouluun johtavat asteet on laajennettu koskemaan kaikkia. Viikonloppuisin hänen luontoa rakastavat vanhempansa vievät koko perheen yhteen monista maakuntamme kansallispuistoista, jossa he yhteistuumin bongaavat lintuja ja katselevat merimaisemia.

Kymmenen vuoden ikäisenä alakouluopiskelijana Eevi pääsee opiskelemaan moderneihin maailman parhaisiin opetustiloihin, jossa oppilaat saavat toteuttaa itseään aivan uudella tavalla. Eriyttävän opetuksen ansiosta Eevi saa haastavampia tehtäviä biologiassa sekä matematiikassa, kun taas kielten oppimisessa hän saa tarvitsemaansa lisätukea. Joka kuukausi hänen luokkansa käy vierailemassa erilaisissa museoissa Helsingissä, johon voi matkustaa sujuvasti junalla ja bussilla koko Uudeltamaalta.

15-vuotiaana Eevi pohtii jo lukioon siirtymistä ja tulevaisuuttaan. Maksuttoman toisen asteen ansiosta hänen perheensä tulotaso ei rajoita opiskelupaikan valintaa, vaan kaikki ovet ovat hänelle avoimia. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien ansiosta hän pystyy myös käymään sekä lukion että korkeakoulun kotipaikkakunnaltaan käsin, eikä hänen tarvitse etsiä asuntoa muualta pääkaupunkiseudulta. Tulevaisuus ei Eeviä pelota, sillä hän tietää, että hänen takanaan on sekä vanhempien että hyvinvointivaltion jatkuva tuki.

Mietin tulevaisuutta itsekin paljon. Ehkä jopa liian paljon. Perheen perustaminen ei ole vielä 23-vuotiaalle nuorelle miehelle ajankohtaista, mutta pohdin silti, minkälaisen yhteiskunnan jätämme tuleville sukupolville.  Ilmastonmuutos, koulutuksen epätasa-arvoisuus ja nuorten syrjäytyminen ovat kaikki ongelmia, jotka tulevat koskemaan lapsieni ikäluokkaa vielä enemmän kuin omaani.

Haluan kuitenkin uskoa, että uuden sukupolven päättäjät rakentavat Suomesta paikan, jossa meidän kaikkien on hyvä olla ja hyvä elää. Tulevaisuuden Suomea rakennetaan suurella sydämellä sekä muilla supervoimilla, ja se on voittamaton muutosvoima, jota tukemassa haluan myös itse olla mukana.

Kuka välittäisi vanhuksista?

Minulta kysytään usein, kuinka paljon 23-vuotias voi tietää häntä lähes 50 vuotiaiden hyvinvoinnista ja edunvalvonnasta. Äitini toimi isoisäni omaishoitajana samaan aikaan, kun opiskelin itse lukiossa. Näin itse silloin paraatipaikalta, millaista pienituloisen eläkeläisen elämä todellisuudessa oli.

Tutustuin Suomen hoivakotien koko kirjoon aina yksityiseltä sektorilta julkiselle asti, kun isoisäni pallotteli avustetun asumisen ja sairaalahoidon väliä. Ongelmat, jotka nousivat esiin yksityisen hoivatoiminnan väärinkäytöksissä tänä keväänä, ovat olleet läsnä jo pitkään, ja isoisäni kohtasi monet näistä varjopuolista ollessaan yksityisten hoivapalveluiden asiakkaana.

Äitini kokemuksien kautta törmäsin omaishoitajien kokemaan raskaaseen arkeen. Suomessa on noin 44 000 sopimusomaishoitajaa, mutta heidän lisäkseen maassamme toimii lähes miljoona piilossa olevaa läheisistään huolehtivaa, joista 700 000 on työelämässä. Lopulta hoitotyön paineet olivat liikaa äidillenikin, ja ukkini joutui siirtymään täysipäiväisesti laitoshoitoon.

Suomea ei voi kutsua hyvinvointivaltioksi niin kauan, kun maassamme asuvista vanhuksista ei pidetä huolta. Mikäli haluamme turvata nykyisen ja tulevien sukupolven kultaiset vuodet, meidän on nostettava hoitotyön arvostusta maassamme samalla, kun teemme siitä korotetun palkkatason kautta houkuttelevamman alan ammatinvaihtajille ja juuri kouluun päässeille.

0,7 hoitajamitoitus on myös kirjattava lakiin, mikäli haluamme pitää huolta, ettei kenenkään vanhuksen perusterveys ja perusturva ole uhattuna. Hoidon laadunvalvontaan on kiinnitettävä myös lisää huomiota ja resursseja.

Samalla meidän on panostettava uusiin avustetun ja tehostetun palveluasumisen ratkaisuihin Suomessa ja Kirkkonummella, sillä ikääntyvä väestömme tarvitsee uudet ja puhtaat tilat, jossa asua ja viihtyä. Tulevaisuuden asumisen ratkaisut ovat yhteisöllisiä ja panostavat kodinomaisuuteen sekä ennen kaikkea paikallisuuteen vanhuksen aikaisemmassa kotiympäristössä. Hyviä esimerkkejä ovat Veikkolan tuleva senioritorni ja Jokiniittyyn suunniteltu avustetun asumisen yksikkö.

Omassa kodissa asumisen pitää kuitenkin edelleen säilyä vielä tulevaisuudessakin mahdollisuutena kunnan kotihoidon tukemana. Siitä ei saa kuitenkaan kehittyä avustettua asumista korvaavaa vaihtoehtoa, joka priorisoitaisiin riittävän hoidon ja hoivan sijaan. Kodista ei saa kehittyä vanhukselle vankilaa, josta hän ei pääse pois. Kotihoidon riittävät resurssit on varmistettava sekä rahan että työvoiman puolesta, jotta vanhukset ja hoitajat saisivat molemmat nauttia inhimillisestä toimintaympäristöstä.

Tulevaisuuden vanhuspolitiikkaa ei sanele raha vaan yksilöiden tarpeet. Viimeisen neljän vuoden ajan olemme nähneet, mihin markkinavetoinen politiikka johtaa. Kun rahanahneus ohjaa yhteiskuntaamme, lentävät jopa perusihmisoikeudet romukoppaan. Kenenkään vanhuksen ei tule jäädä hyvinvointivaltiossa yksin heitteille vain siksi, että valvonta on pettänyt, tai hoitaja ei työmääränsä uuvuttamana ehdi pitää hänestä huolta.

Arton tarina

Törmäämme joka ikinen päivä lukemattomiin ihmiskohtaloihin. Pysähdymme kuitenkin liian harvoin pohtimaan sitä matkaa, jonka täysin tuntematon on kulkenut päästäkseen tuohon pisteeseen.  Ohitsemme kävelee satoja kasvoja; jokainen niistä yhtä erilainen kuin aikaisempi. Sorrumme liian usein tuomitsemaan ihmisen tämän vaatetuksen tai ulkonäön perusteella, emmekä pysähdy miettimään tämän tarinaa. Haluan nyt kertoa teille parikymppisestä Artosta, jota kukaan ei huomannut, ja ketä kukaan ei kuunnellut.

Alakoulussa Artolla meni vielä hyvin. Kavereita oli ja kaikki oli mukavaa. Yläasteelle siirryttäessä vanhat ystävät kuitenkin erkaantuivat ja heidän paikkansa ottivat kiusaajat, jotka tekivät opiskelusta suoranaista helvettiä. Artoa alkoi pelottaa mennä kouluun, ja aikaisemman itsevarmuuden korvasi sisältä kalvava ahdistus. Apua ongelmaan oli vaikea saada, ja Arto päätti kestää vain sen kaiken. Kohtahan hän pääsisi toiselle paikkakunnalle lukioon pakoon kaikkia niitä ongelmia, joita hän oli kotikoulussaan kohdannut.

Lukiossa kaikki oli aluksi paremmin. Olivathan vanhat kiusaajat poissa ja Arto voisi määritellä itsensä uudelleen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei päässyt porukoihin mukaan. Aina, kun hän yritti aloittaa keskustelun muiden kanssa, he käänsivät selkänsä ja jatkoivat keskinäistä seurusteluaan kuin hän olisi ollut vain ilmaa. Arto alkoi kuvitella, että hän oli ratkaisevasti erilainen, rikkinäinen ja ikuisesti yksinäinen.

Totuus on, ettei Arto oli kukaan yksittäinen henkilö. Hänen tarinansa on kokoelma erilaisia kohtaloita, joihin olen nuoruuteni aikana törmännyt. Arton kohtalon jakavat kymmenet tuhannet nuoret kautta Suomen, jotka ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle ja syrjäytyneet. Jokaisen heidän kohtalonsa on tragedia ja ansaitsisi tulla yhteiskunnassamme kuulluksi.

Syrjäytyminen on ongelmana ehkäistävissä ja ratkaistavissa etsivän nuoriso- ja sosiaalityön keinoin. Ehkä vielä oleellisempaa on kuitenkin kiinnittää huomiota kanssaihmiseen, ja pitää kaikki yhteiskunnassa mukana. Jokainen yksinäinen ansaitsee ystävän, sillä meillä kaikilla on tarina, jonka haluamme kertoa. Tarvitsemme vain jonkun, joka kuuntelee.

Jäähyväiset työhyvinvoinnille

Nykytyöntekijä on työllistetympi kuin koskaan. Samalla heiltä odotetaan paljon enemmän kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Joka neljäs suomalainen kärsii työuupumuksesta samaan aikaan, kun reilusti yli puolet työntekijöistä kärsii työpaikan aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta. Työntekijöistä on siis nopeasti kehittymässä kertakäyttövälineitä, jotka voidaan työntää sivuun heti, kun he muuttuvat hyödyttömiksi.

Työntekijöiden kertakäyttökulttuurin murros alkoi vuosikymmeniä sitten, mutta on korostunut entisestään Sipilän hallituskaudella. Puheet kilpailukykysopimuksesta ja työntekijöiden työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta ovat kannustaneet tuottavuuden kultin syntyä, jonka mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on uhrata oma vapaa-aikansa ja palkkatasonsa suuryritysten ja talouskasvun nimeen.

Työpahoinvoinnin ja loppuun palamisen kustannuksia eivät lopulta maksa yritykset vaan veronmaksaja. Hyvinvointivaltio pitää huolta kaikista kansalaisistaan, ja tarjoaa sen tukiverkon, johon ihminen voi tukeutua pudotessaan tyhjän päälle. Työterveyslaitoksen professori Guy Ahonen on laskenut vuonna 2016, että työpahoinvoinnista koituu Suomelle vähintään 25 miljardin euron kustannukset. Työnantajat pitää siis saada suurempaan vastuuseen työntekijöidensä hyvinvoinnista samaan aikaan, kun meidän pitäisi yhteiskuntana siirtää työpaikan painopistettä hyvinvointiin silkan tehokkuuden tavoittelemisen sijaan.

Kasvavan voiton tavoittelun aiheuttama työelämän murros tulee väkisinkin heikentämään työntekijän oikeuksia ja pahentamaan tilannetta entisestään, jos emme puutu muutospaineeseen nyt. Jokaisella suomalaisella on oikeus työpaikkaan, jossa hän kokee olonsa mielekkääksi ja arvokkaaksi. Ihmistensuojelun avulla voimme yhdessä olla varmistamassa, ettei tulevaisuuden työpaikasta kehity pyöräovea työelämästä aina suoraan roskalavalle.

Uhkapelaaminen – helppoa rahaa vai hyväksikäyttöä?

Uhkapeliriippuvuus on Suomessa merkittävä ongelma, joka koskettaa lähes 130 000 suomalaista päivittäin. Neljä viidestä suomalaisesta kertoo kokeilleensa uhkapelejä viimeisen vuoden aikana, ja valta-osalle heistä pelaaminen on vain ajanvietettä, johon he sortuvat satunnaisesti esimerkiksi kauppareissun jälkeen. YouGovin Danske Bankille teettämän kyselyn mukaan suomalainen näkee lottoamisen todennäköisempänä tapana rikastua, mitä myös Veikkaus on käyttänyt hyväksi omassa markkinoinnissaan.

Osalle suomalaisista uhkapelaaminen on kuitenkin jatkuva houkutus, jolta ei pääse pakoon heti kotiovesta astuttuaan. Itse asiassa eniten pelaavien 5% pelaajista kulutus vastaa puolesta koko rahapelikulutuksesta. Kokonaisuudessa rahapeliongelmista kärsivät pelaajat tuovat 22,5% prosenttia rahapelien kokonaistuotosta.

Veikkaus on asettanut useita erilaisia rajoituksia esimerkiksi nettipeleilleen, joiden avulla pelaaja voi rajoittaa omaa uhkapelaamistaan. Rajoitukset eivät kuitenkaan koske kolikoilla ja käteisellä toimivia pelikoneita. Harva peliongelmista kärsivä pystyy myöskään rajoittamaan omaa pelaamistaan.

On selvää, että Veikkaus tekee voitoillaan arvokasta työtä, jolla tuetaan suomalaista urheilua, tiedettä ja mielenterveystyötä. Meidän pitää kuitenkin olla kansana valmiina kysymään itseltämme, mikäli on oikeutettua rahoittaa näiden yhteisöjen toimintaa hyvin pieneltä ja riippuvaiselta kansanryhmältä kerätyn tulon kautta.

Suomalaiset ovat innokaita uhkapelaajia, mutta liika on liikaa. Tulevaisuuden takaamiseksi meidän on puututtava ongelmapelaamiseen entistä tiukemmin. Hyviä toimia olisivat esimerkiksi pelikoneiden poistaminen kaikista ruokakaupoista sekä kioskeista ja etsivän riippuvuustyön lisääminen. Pohjimmiltaan vastuu on kuitenkin Veikkauksella ja poliittisilla päättäjillä eikä palveluiden käyttäjillä. Konkreettisiin toimiin on ryhdyttävä, sillä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten hyväksikäyttö ei ole hyvinvointivaltiossa hyväksyttävää.

 

Britain’s Brexit Dilemma

It is often said that it is arrogance that proves to be the downfall of all nations. A period of unchecked growth and little oversight leads to a situation, where the ruling class becomes decadent and incapable of tending the country at large. Gone are the days of human development, replaced by the idea of individual success and monetary gain.

Here represented, is a nation of regression rather than progression, powered simply by the idea of unyielding hubris and a sense of nostalgia. Such is the path that the United Kingdom has opted to follow, and from which it won’t likely return.

Next week’s votes will ultimately decide whether this kingdom shall indeed stay united in the years to come, however, the apparent deadlock of the government support the pessimist sentiment. With prime minister Theresa May’s deal unlikely to pass, it will come down to the votes on Wednesday and Thursday, to determine Britain’s future on the world stage.

Wednesday’s vote will most likely lead to a resounding no from the House of Commons regarding a no-deal Brexit but forecasting the results of the Thursday’s vote on a second referendum, is far more difficult. Ultimately, a people’s vote would not bring any solution to UK’s Brexit dilemma, as remain would most likely only win by a very small margin leading to even greater division in British society.

The European Union has clearly stated that for the Article 25 deadline to be extended, Britain must have concrete plans on, how to mend the Brexit schism. With the negotiations approaching their 33rd unilateral round, many EU members are starting to suffer fatigue, and would rather just see Britain go than continue this charade any further.

The approaching EU elections in May also make a case against an extension, as the Union wants to quell any unnecessary anti-federalist populism from both the left and the right. And even if the EU were to allow an extension of article 25, it would come at a great compromise to the UK to which the Brits would never concede to.

Theresa May’s Brexit plan aptly proves, how a soft exit from the European Union is impossible. It leaves both the remain and leave camps unhappy, only satisfying a quarter of the population. A no deal or a no Brexit-solution would, however, allow the politicians to claim to have followed their constituent’s literal will.

As easy as it would be to blame the failure of the Brexit negotiations on the rushed approach of the UK government or uncompromising attitude of the EU officials, the truth is that the British have been on track to leave the Union for decades. They have consistently been the problem child that have prevented further EU co-operation and internal reform.

Ironically, it is the Brits’ nostalgia for empire and queen and country that are leading them to ruin. Whether the British can swallow their pride and save their now very disunited kingdom, remains to be seen. Withal, an eleventh-hour solution to Britain’s Brexit dilemma seems unlikely and with the ides of March approaching, it seems the UK will walk away empty handed from this game of double or nothing.

Hyvää naistenpäivää!

Tanssiminen oli minulle nuorena henkireikä. En itse peruskouluikäisenä valinnut perinteistä joukkueharrastusta, ja päätynyt pelaamaan salibandyä tai futsalia, vaan vietin aikani harrastaen paritanssia. Sain kuulla tästä koulussa, ja minua haukuttiin mitä luovimmin tavoin. Kaikki erilainen on pelottavaa ja siksi joidenkin yksilöiden mielestä samalla uhkaavaa.

Sukupuoliroolit ovat vahvasti läsnä edelleen modernissa yhteiskunnassamme, ja ne ohjaavat käyttäytymistämme ja kehitystämme tiellämme aikuisiksi ihmisiksi. Olen itse ollut onnekas, sillä perheessäni perinteisiä sukupuolirooleja ollaan uskallettu haastaa. Isoäitini, jonka lasken yhdeksi suurimmista roolimalleistani, oli kahvilayrittäjä aikana, jolloin naisen paikka oli perinteisesti kotona. Äitini on jatkanut samalla yrittäjyyden tiellä osaksi isoäitini esimerkin rohkaisemana ensin kuitenkin luovuttuaan sihteerin työstään, johon hän oli kouluttautunut osaksi yhteiskunnan lokeroinnin seurauksena. Kenenkään nuoren tytön tai pojan ei pitäisi kokea, että hänen sukupuolensa rajoittaa hänen elämäänsä tai tulevaisuuttaan.

Surullinen totuus kuitenkin on, että Suomessa ja maailmalla sukupuolisyrjintä on arkipäiväistä. Kotimaassa lasten hoivavastuu jakaantuu edelleen äidin ja isän välillä epäsuhtaisesti samalla, kun naisen asema työelämässä on miestä heikompi. Naisiin kohdistuva väkivalta on myös ongelma, johon meidän tulisi välittömästi puuttua.

Kansainvälisesti ongelmat ovat huomattavasti merkittävämpiä, ja naisten asema esimerkiksi monissa Lähi-Idän maissa on lähes olematon. Maailmassa on siis paljon tehtävää, mikäli haluamme luoda yhteiskunnan, jossa kaikki voivat hyvin sukupuolesta riippumatta.

Me sosiaalidemokraatit olemme olleet aina muutoksen airuita. Puolueemme naisasia-aktiivien ansiosta Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa naiset saivat täydet poliittiset oikeudet. Nyt yli sata vuotta tapahtuneen jälkeen meidän on jälleen ohjattava maatamme muutoksen tiellä. Uusia sukupuolipoliittisia kysymyksiä ovat perhevapaauudistus, palkkatasa-arvo ja sukupuolen moninaisuus. Töitä on myös tehtävä kansainvälisesti, jotta voisimme saavuttaa todellisen tasa-arvon kaikkialla maailmassa.

Työnsarkaa on paljon ja on vaikeaa valita, mistä oikeastaan edes aloittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että politiikka on tahtopeliä ja kaikki, jotka tahtovat tarpeeksi, voivat muuttaa maailmaa.