Koronasta ei saa tehdä kustannuskysymystä

Suomalaisen pankkisektorin kummisetä Björn Wahlroos totesi perjantaina 27.3.2020 Talouselämä-lehden haastattelussa, että hallituksen tulisi olla valmis tekemään valinta talouden ja ihmishenkien välillä. On pelottavaa ajatella, että kukaan vakavasti otettava julkinen keskustelija uskaltaa edes ehdottaa, että talous pitäisi pistää ihmisten terveyden edelle.

Maamme perustuslaki toteaa, että jokaisella suomalaisella on yhtäläinen oikeus elämään riippumatta tämän iästä tai omasta taloudellisesta resurssista. Totuus yksinkertaisesti on, että yhden ihmiselämän hintaa on mahdotonta määrittää. Pohjimmiltaan jokainen yksilö on arvokas ja yhteiskuntamme näkökulmasta merkityksellinen.

Ihmisten työskentelyä ja liikkumista koskevat rajoitteet tulevat iskemään talouteemme sekä paikallisesti että valtakunnallisesti. On selvää, että tilanne ei tule olemaan seuraavina vuosina helppo, mutta talouden tulee voida joustaa kansallisen hätätilan aikana. Tilanne on nyt sama, kun joku olisi toisen maailmansodan aikana väittänyt, että olisi parempi vain antautua viholliselle, jotta maamme talouselämän kokemat menetykset voitaisiin minimoida.

Suomessa tarvitaan nyt solidaarisuutta. Koronaviruksen aiheuttama kriisi koskee koko yhteiskuntaa, ja meidän kaikkien tulee olla valmiita kantamaan yhteinen vastuumme tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Yhteiskunnallamme ei nyt ole aikaa riitelyyn tai epäröintiin, vaan meidän on toimittava päättäväisesti yhteistyössä maanmiestemme kanssa.

Koronavirus on ajanut maamme sotatilaan tätä näkymätöntä vihollista vastaan, ja on jokaisen suomalaisen tehtävä tehdä parhaansa maansa hyväksi. Tavallisen kansalaisen tehtäväksi jää viranomaisten ohjeiden noudattaminen, käsihygieniasta huolehtiminen ja mahdollisuuksien mukaan yhteisönsä yrittäjien sekä asukkaiden auttaminen. Päättäjien paikka on nyt johtaa, ja pitää huolta siitä, että jokaisen suomalaisen perusoikeus elämään ja terveyteen toteutuu tasapuolisesti ja yhtäläisesti.

Jokainen voi auttaa jotenkin

Viime päivien kuvaelma vessapaperia hamstraavista ihmisistä on varmasti syöpynyt meistä monen mieleen. Kriisitilanteessa ihmiset näyttäytyvät helposti itsekkäinä toimijoina, jotka kyynärpäätaktiikalla pyrkivät pitämään huolta vain itsestään. Todellisuudessa tilanne on kuitenkin toinen; olen itse nähnyt sosiaalisessa mediassa viime päivinä enemmän myötätuntoa kuin koskaan. Yhdet antavat kauppa-apua vanhukselle, kun taas toiset auttavat etäopiskelevia koululaisia matematiikan läksyjen kanssa.

Suomi on historiassaan kokenut monta merkittävää kriisiä, ja koronaepidemia on kiistatta yksi niistä. Poikkeusoloissa me suomalaiset olemme kuitenkin aina näyttäneet parhaat puolemme ja tulleet yhteen kansakuntana. Tämän viikon keskiviikkona käyttöön otettu valmiuslaki korostaa tilanteen vakavuutta ja alleviivaa kansallisen yhtenäisyyden merkitystä. Jokaisen suomalaisen on nyt tehtävä parhaansa, jotta maamme pärjää tässä kriisissä.

Uskon itse vahvasti siihen, että meistä jokainen on pohjimmiltaan epäitsekäs ja hyvä persoona. Meitä ympäröivien esimerkillä on kuitenkin valta tuoda esiin sekä hyvät että huonot puolet meissä ihmisinä. Tämän takia onkin äärimmäisen oleellista, että olemme kaikki positiivisia esimerkkejä omassa elämässämme. Kriisin hetkellä katsomme kaikki toisiimme etsien tukea sekä turvaa, ja sen tähden onkin äärimmäisen tärkeää, että toimimme rauhallisesti toiset samalla huomioiden.

Meistä jokainen kynnelle kykenevä voi tehdä arkielämässään paljon yhteisönsä auttamiseksi. Voimme esimerkiksi tukea paikallista yrittäjää, auttaa riskiryhmään kuuluvaa ihmistä ruokatavaraostoksissa tai vaikka tarjoutua keskusteluseuraksi yksinäiselle ihmiselle sosiaalisen median välityksellä. Kriisitilanteessa palkka tällaisesta palveluksesta voi hyvin olla hiljainen kiitos eikä välttämättä aineellinen.

Keskeisin toimi, johon meistä jokaisen tulisi kuitenkin ryhtyä, on oman sairastumisen ja muiden tartuttamisen riskin minimoiminen noudattamalla viranomaisten ohjeita. Tämä on yhteiskunnalle tehdyistä palveluksista kaikkein suurin, ja pitää huolta siitä, että tämä epidemia saadaan mahdollisimman nopeasti päätökseen.

Pidetään huolta toisistamme, ja muistakaamme, että hädässä ystävä tunnetaan.

Suomi on suuryritysten banaanivaltio

Nokian banaanipuhelin oli kenties yksi yrityksen tunnistettavimmista tuotteista. Sen keltainen ulkomuoto ja lippasuunnittelu on syöpynyt monen suomalaisen sukupolven verkkokalvoille. Lähes vuosikymmenen ajan Suomen valtio sekä useat sen kaupungit kasvoivat täysin riippuvaiseksi Nokiasta, ja sen ympärille muodostuneesta teknologiaklusterista sokeasti luottaen, että sen tuoma kasvu olisi ikuista.


Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja lopulta oli myös tämän pilvilinnan vuoro romahtaa. Nokian mukana katosi kymmeniä tuhansia työpaikkoja, ja samalla Suomen talous koki kolauksen, josta emme vieläkään toipuneet täysin. Romahdus osoitti, kuinka tuhoisasti yhteiskunnan joka osa-alueelle verkottunut teknologiajätti vaikuttaisi sen ympärille rakentuneeseen kansantalouteen. Suomesta oli tullut Nokian myötä kirjaimellinen banaanitasavalta, jonka kohtalo oli sidottu yhden yrityksen osakkeen kehitykseen.


Nyky-yhteiskunnassa poliitikot korostavat usein, että Suomeen tarvitaan uusi Nokian kaltainen vetojuhta, joka nostaa maan talouden suosta. Tätä yritystä on haettu pelialalta ja muualta IT-sektorilta, mutta tähän mennessä mikään firma ei kyennyt täyttämään Nokian jättämää aukkoa.


Aikaisempi kokemus on kuitenkin osoittanut, ettei kaikkien munien kerääminen yhteen koriin ole välttämättä kaikkein järkevin valinta. Kestävää kasvua ei voida rakentaa yksittäisten monoliittien varaan, vaan Suomen tulisi keskittyä tukemaan laajempaa rakennemuutosta, joka tukisi uusien pienien toimijoiden syntyä ja tekisi vanhoista entistä kilpailukykyisempiä esimerkiksi digitalisaation apuvälineitä hyväksikäyttäen.


Suomi on sisämarkkinana pieni, ja on selkeää, että eri alat tulevat jo tämän johdosta keskittymään muutamalle toimijalle. Tästä huolimatta oligopolistiset muutaman yrityksen hallitsemat markkinat ovat yhteiskunnan kannalta kestämättömät. Mikäli yrityksillä ei ole kilpailua, ei niiden tarvitse uudistaa toimintaansa tai tarjota palveluita kilpailukykyisin hinnoin, sillä asiakkaat joutuvat joka tapauksessa käyttämään heidän tuotteitaan vaihtoehtojen puuttuessa.


Suomessa tarvitaan nyt uudistavaa yrityspolitiikkaa, joka suosii pieniä- ja keskisuuria yrityksiä, ja tarjoaa niille kaiken mahdollisen avun ulkomaan markkinoille suuntautumiseen. Totuus on, että emme tarvitse uutta Nokian kaltaista massiivista jättiä, vaan rakennemuutoksiin helposti sopeutuvan yrityssektorin. Jos luotamme jälleen kerran vain yhden firman menestystarinaan, päädymme taas tilanteeseen, jossa Suomen talous on banaanivaltion tapaan rakennettu yhden pyhällä hengellä pystyssä pysyvän korttitalon varaan, jolla on enemmän valtaa kuin kuudella miljoonalla äänestäjällä.

Onko suomalaisilla varaa enää asua Suomessa?

Me suomalaiset sijoitamme seiniin, ja valtaosa kansamme säästetystä varallisuudesta onkin kiinteistöissä. Maamme kotitalouksien vakavaraisuus onkin siis hyvin vahvasti sidoksissa asuntojen hintakehityksen kanssa, ja mikäli asuntojen hinnat eivät nouse, on kansantaloutemme pahassa pulassa.


Tällä hetkellä Suomessa kasvaa Turkuun, Tampereeseen ja Helsinkiin rajoittuva kasvukolmion alue, jonka sisälle muuttaa ihmisiä muualta maasta. Kasvukolmion sisäisissä keskustataajamissa asunnoista on pulaa, eikä niitä rakenneta riittävästi vastaamaan kysyntää, kun taas pienillä maaseutuvaltaisilla paikkakunnilla asuntojen kauppa on lähes olematonta.


Kiinteistöjen lähes olematon kysyntä kaupunkien ulkopuolella pitää alueelta poismuuttajat vastentahtoisesti aloillaan, sillä heidän koko omaisuutensa ja säästönsä ovat kiinni kiinteistössä, joka ei käy kaupaksi. Samaan aikaan heidän kotitaloutensa varallisuus jää matalaksi, kun heidän asuntonsa hinnannousu ei kata taloa vastaan otetun lainan hoito- ja korkokuluja.


Ratkaisuksi tilanteeseen on hallituspuolueiden toimesta esitetty esimerkiksi erilaisia hintatukijärjestelmiä, joiden avulla valtio pyrkisi kompensoimaan maaseutualueiden kiinteistön arvon laskua. On vaikeaa kuitenkin kuvitella, miten tämä ei pitkällä juoksulla johtaisi markkinahäiriöihin ja keinotteluun. Tehokkaampi toimi voisi olla kaavoituksen keskittäminen maakuntakeskukseen, jolloin asuminen keskittyisi olemassa olevien palveluiden ja työpaikkojen ympärille.


Oleellinen toimi erityisesti pääkaupunkiseudun kannalta olisi myös puuttuminen asuntojen vähäiseen tarjontaan. Mikäli kehityskulku jatkuu entisellään, eivätkä alueen kunnat ja kaupungit puutu asuntopulaan, voivat kiinteistöjen hinnat nousta kestämättömiksi erityisesti ensiasunnon ostajien keskuudessa. Asuntokuplan muodostuminen on myös todellinen uhka välittömän kantakaupungin ulkopuolella, missä uudiskohteiden hinnoittelu nostaa asuntojen hintoja alueellisesti, eivätkä niiden pyyntihinnat vastaa kohteiden reaalihintoja.


Yhteiskunnan rakennemuutos asettaa Suomen asuntopoliittisesti kahteen eri kastiin. Kaupunkiseuduilla asuntojen hinnat nousevat, kun taas maaseudulla kiinteistöjen arvo laskee. Suomalaiset ovat naimisissa kiinteistöjensä kanssa, ja siten niiden hinnan kehitys ratkaiseekin pitkälti, minkälaiset heidän taloudellinen tulevaisuutensa on. Tässä pelissä maamme eri asukkaat ovat kuitenkin valitettavan eriarvoisessa asemassa, eikä tilanteeseen ole tulossa helpotusta, ellei julkinen valta pian tee jotain.

Ikäsyrjintään puuttuminen olisi paras toimi työllisyysasteen nostamiseksi

Luottoluokitusyhtiö Fitch laski viime viikolla odotuksiaan Suomen talouden kehityksestä. Taustalla yhtiö näki nykyhallituksen harjoittaman politiikan, jonka pohjalta se ei varaudu riittävästi väestön ikääntymisen aiheuttamaan julkisen talouden paineeseen. Valtion talouden kestävyysvaje ja lähestyvä ikääntyvän väestön aiheuttama eläkepommi ovat molemmat hallinneet suomalaista julkista talouspoliittista keskustelua jo muutaman vuosikymmenen ajan. Aikaa varautua näihin ongelmiin on siis ollut runsaasti, mutta kysymys kuulukin, ovatko 2000-luvun koalitiohallitukset kyenneet riittäviin konkreettisiin toimiin?

Totuus lienee, ettei kukaan ilmeisesti edes halunnut ennakoida Suomen nykyistä erityisen heikkoa väestökehitystä, ja osannut siten mitoittaa poliittisia toimiaan sen mukaan. Syntyvyys on laskenut tasolle, joka koettiin maassa viimeksi 1860-luvun nälkävuosien aikaan, eikä piristymisen merkkejä ole ainakaan vielä ollut ilmassa. Jotta ikääntyvän väestön palveluille löytyisi maksaja, tulisi uusien nuorten sukupolvien siirtyä työelämään ja sitä kautta veronmaksajiksi. Nykyinen vahvasti ylöspäin vinoutunut väestörakenteemme ei kuitenkaan tee tästä mahdollista.

Mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuudessa, tulee meidän siis ryhtyä sopeuttaviin toimiin joko lisäämällä työperäistä maahanmuuttoa tai kannustamalla ihmisiä eläköitymään myöhemmin. Vaikka työperäinen maahanmuutto saattaakin vaikuttaa helpolta ratkaisulta, on osaavan työvoiman houkutteleminen Suomeen vaikeaa. Loogisempi ratkaisu ongelmaan olisikin ihmisten eläköitymisikien nostaminen pidempien työurien mahdollistavien uudistusten kautta.

Verrattuna muihin Pohjoismaihin yli 54-vuotiaiden työllisyysaste on Suomessa huomattavan matala. Viime vuosina koettu nousu työllisyysasteessa onkin tapahtunut pääasiassa varttuneen työvoiman työurien pitenemisen ansiosta, kun 20-54 työllisyysaste on pysynyt samaan aikaan melko vakaana. Tähän kehitykseen ovat vaikuttaneet yhteiskunnan erilaiset ohjaavat toimet, jotka ovat myöhentäneet eläkkeelle siirtymistä. Toisaalta keskeinen muutos on tapahtunut myös yhteiskunnan asenteissa, jossa iäkästä työvoimaa on opittu arvostamaan aikaisempaa enemmän.

Tulevaisuudessa yrityksien ja yhteiskunnan laajemmin tulisikin ymmärtää, että asennemuutos työelämässä on ensiarvoisen tärkeää, mikäli haluamme pitää kansantaloutemme kestävällä pohjalla. Valtion on tultava vastaan parantamalla yritysten kannustimia palkata kokenutta työvoimaa, mutta samaan aikaan tämä tanssi vaatii kaksi tanssijaa. Ikäsyrjintä yritysten rekrytointiprosesseissa ei sabotoi vain kansantaloutta vaan myös työnantajaa, kun se jättää väliin kokeneen työnhakijan työhakemuksessa olevan kahden väärän numeron takia.

Suomi ei tarvitse Muikkuliikkeitä tai Aitosuomalaisia

Meille jokaiselle opetetaan lapsena toisen kuuntelemisen merkitys. Yhteisymmärryksen tiellä on kuitenkin usein monta estettä kuten kielimuuri, eroavat poliittiset ideologiat tai erilainen kulttuurillinen tausta. Toisinaan emme edes halua ymmärtää toisiamme, vaikka saatavilla olisi kaikki siihen tarvittavat työkalut.

Kun emme kuuntele toisiamme, kasvamme erilleen sekä yksilöinä että ihmisinä. Tämä on huolestuttava kehitys yhtä lailla ihmissuhteessa kuin yhteiskunnassa, ja johtaa aina ongelmiin. Historia antaa meille monen monta esimerkkiä siitä, mitä tästä voi pahimmillaan seurata.

1920-luvun Euroopan valtiot elivät nousukautta, mutta tämän kasvun hedelmät eivät jakaantuneet yhteiskunnassa tasaisesti. Tilanne paheni entisestään vuonna 1929 alkaneen laman seurauksena, jonka jälkeen eurooppalaiset turhautuivat ja hakivat turvaa ääriliikkeistä. Nämä poliittisen aatemaailman oikealla ja vasemmalla vaikuttaneet liikkeet tarjosivat yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Tämä kahtiajakoisuus kulminoitui toisessa maailmansodassa, jonka seurauksena 75 miljoonaa ihmistä menetti täysin turhaan henkensä.

Ryhmiä ja heimoja on aina kaikkein helpoin luoda yhteisen vihollisen ympärille. Nykymaailmassa tästä ryhmänmuodostuksen kannalta oleellisesta periaatteesta on tullut myös poliittisen vaikuttamisen keino, joka ymmärretään sekä kotimaassa että ulkomailla. Olemme kaikki saaneet lukea Venäjän harjoittamasta trollaa ja vaikuta-politiikasta, jonka uhreiksi ovat joutuneet ainakin amerikkalaiset, mutta miksemme myös me suomalaiset, äänestäjät.

Emme kehitä yhteiskuntaamme eteenpäin jakautumalla kahteen eri leiriin perustamalla Muikkuliikeitä tai Aitosuomalaisia. Kansana viemme maatamme eteenpäin työskentelemällä yhdessä ja kuuntelemalla toisiamme. Vuoropuhelu on aina ja ikuisesti demokratian keskeisin peruspilari, ja ilman sitä edustavan ja yhtäläisen kansanvallan temppeli ei voi pysyä pystyssä.

Politiikkaa, jonka voin allekirjoittaa

Monet suomalaiset ovat tehneet Lapin lakeuksilla tärkeitä päätöksiä. Tunturivaelluksella on helppo yhtyä luonnon rauhaan, ja pohtia, mikä elämässä oikeastaan on itselle tärkeää. Lähdin itsekin tänä kesänä Lappiin vaikean pulman kanssa, sillä olin jo pitkään miettinyt omaa rooliani yhteiskunnassa ja täällä Kirkkonummella.

Valtuustokuopuksen asema ei ole ollut helppo, ja aikaisempi idealistinen näkemykseni politiikan tekemisestä on ehtinyt murentua jo monta kertaa. Olen aina halunnut tehdä kaikkeni, ja minulle on erityisen tärkeää, että löydän itseni porukasta, jossa jokainen puhaltaa yhteen hiileen. Yhtä lailla haluan varmistaa, että ryhmä, jossa työni teen, toimii täysin avoimesti ja on äänestäjiensä luottamuksen arvoinen.

Meistä jokainen törmää joskus elämänsä aikana risteyksiin, jossa tuntuu valinneen eri polun kuin muut – aikaisemmin niin tutut – ryhmän jäsenet. Näin on myös käynyt minun kohdallani, ja siksi olen päätynyt eroamaan Kirkkonummen SDP:n jäsenyydestä. Valinta ei ollut helppo, mutta lopulta ympäristönsuojelun, avoimuuden ja faktapohjaisen päätöksenteon arvot motivoivat minua valitsemaan poliittisesti toisen suunnan.

Olen jo pitkään ihaillut Vihreiden kykyä toimia sekä Suomessa että kotikunnassani, ja puolueena se onkin tuntunut jo pitkään toiselta kodilta. Onkin siis vain loogista, että jatkan kovaa työtäni jokaisen kirkkonummelaisen hyväksi siinä joukkueessa, jonka koen omakseni.

Tiedän, että Kirkkonummella riittää työnsarkaa tekeville ihmisille. Olen varma, että Vihreät on juuri se katalyytti, jonka voimalla tämän kunnan asiat hoidetaan kuntoon. Tärkeintä kuitenkin on se, että homma hoidetaan loppuun sellaisella tavalla, jonka voin hyvällä omatunnolla allekirjoittaa puumerkillläni.