Väkivallan retoriikka ei ole isänmaallista

Cordon Sanitaire on lääketieteellinen käsite, joka tarkoittaa tarttuvaan tautiin sairastuneiden eristämistä muista. Se on kuitenkin viime vuosikymmeninä saanut uuden merkityksen, kun sitä on alettu käyttää viittamaan yhteiskunnalle vaarallisen ideologian poliittisesta karanteenista. Viime viikkoihin asti uskoin itse vahvasti siihen, että ääriliikkeiden suosion kasvu estetään juuri niistä hiljenemällä. Olen kuitenkin päätynyt arvioimaan kantojani uudelleen.

Vuoden 2017 kunnallisvaalien yhteydessä ja sen jälkeen sain sähköpostitse useita nimettömiä uhkauksia, joissa minua uhattiin väkivallalla poliittisten kantojeni takia. Nimettömänä pysyneitä henkilöitä ärsytti erityisesti kantani maahanmuuttoon ja sukupuoli- sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. En nostanut asiaa esiin aikaisemmin, koska koin sen oikeuttavan uhkaajani teot ja provosoivan hänet jatkamaan toimintaansa.

Uhkaukset osoittautuivat luonnollisesti perättömiksi, mutta ne saivat minut pohtimaan Suomessa nykyaikana vallalla olevaa poliittista keskustelukulttuuria. Viimeisen kymmenen vuoden aikana rasismista on tullut aivan uudella tapaa salonkikelpoista jopa politiikan ylimmillä tasoilla ja keskustelukulttuuri on muuttunut šokkiuutisten aikana yhä radikaalimmaksi. Twitter-maailmassa uudet avaukset tuntuvat olevan päivä päivältä oudompia ja lähentelevät usein enemmän dystopiaa kuin demokratiaa.

Oma kantani maahanmuuttoon on ja pysyy. Olen aina ollut sitä mieltä, että pakolaisia tulee ensisijaisesti auttaa heidän kotimaassaan kehitysavun ja konfliktinratkaisun keinoin. Meidän tulee myös edistää kaikin mahdollisin keinoin Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden kotouttamista, sillä ilman oikeaa työkalupakkia ja riittäviä resursseja voivat he syrjäytyä ja pudota yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Samalla uskon edelleen vakaasti siihen, että ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja kuuluvat kaikille iästä, sukupuolesta, etnisyydestä tai seksuaalisuudesta riippumatta. Se, joka rikkoo toisen koskemattomuutta fyysisesti tai henkisesti, syyllistyy rikoksista kaikkein kuvottavimpaan. Suomalaisessa oikeusvaltiossa tuomitsemme nämä rikolliset ja pidämme huolta siitä, että he saavat asianmukaisen rangaistuksen.

Demokratiassa ihmisellä on oikeus eriävään mielipiteeseen. Perustuslaissa määriteltyä mielipiteenvapautta rajoittaa kuitenkin laki kansanryhmää kiihottamista vastaan, joka toteaa hyvin yksinkertaisesti, että mikään rasistisin motivaatioin toteutettu ilmaisu ei ole hyväksyttävää. Nykysuomessa ei ole paikkaa ääriliikkeille – olivat ne sitten vasemmalla tai oikealla – jotka pyrkisivät toiminnallaan horjuttamaan tai kaatamaan kansanvaltaisesti valitun hallinnon.

Kun uusnatsit marssivat Helsingin kaduilla, emme siis voi vain olla hiljaa. Voimme leikkiä sana- ja piiloleikkejä yöt ja päivät, mutta joskus myös meidän on pystyttävä puhumaan ongelmista niiden oikeilla nimillä. Hiljeneminen ei ole nyt eikä koskaan ratkaisu.

Tasa-arvo on suomalaisen koulutusjärjestelmän perusta

Suomen koulutusjärjestelmää on kehuttu jo vuosikymmenen ajan yhdeksi maailman parhaista. Historiallisesti Suomesta vietiin ulkomaille puutavaraa ja tervaa, mutta nyt koulutusosaamisesta on muotoutunut uudenlainen kansainvälisesti haluttu vientituote. Suomalaista koulutusjärjestelmää kehutaan maailmalla syystä, mutta viimeaikojen uutiset ovat kuitenkin osoittaneet, miten nuorten oppimistulokset voivat laskea jopa tässä pohjoisessa oppimisen huippumaassa.

On vaikea ajatella, että suomalaisten koulutustaso olisi koskaan ollutkaan mitään muuta kuin priimaa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli kuitenkin eurooppalaisessa kontekstissa perähikiä, joka oli jäänyt koulutuksen kehityksessä jälkeen muista alueen valtioista. Oli selvää, että jotain piti tehdä – ja pian.

Lopulta kaikki kulminoitui 1970-luvun peruskoulu-uudistukseen, jonka tavoitteena oli paikata useita aikaisemman kansakoulujärjestelmän puutteita. Peruskoulu-uudistus pyrki antamaan jokaiselle suomalaiselle lapselle oikeuden käydä koulua ilmaiseksi yhtenäisen oppimäärän mukaisesti koulusta riippumatta. Valtio pyrki yksinkertaisesti tarjoamaan kaikille suomalaisille saman koulutuksen riippumatta heidän sosioekonomisesta taustastaan, sukupuolestaan tai kotipaikastaan. Suomalaisen peruskoulujärjestelmän peruskivi siis muurattiin tasa-arvon laastilla.

Kaikki monumentit kuitenkin murentuvat joskus, ja näin on nyt myös käymässä suomalaiselle peruskoulujärjestelmälle. 2000- ja 2010-lukujen huippukohdat, jotka alun perin herättivät kansainvälisen kiinnostuksen suomalaista koulutusjärjestelmää kohtaan, ovat jo muisto menneisyydestä, ja suomalaisten oppilaiden tulokset PISA-kokeissa ovat alkaneet jo laskea. Tästä huolimatta Suomi on edelleen maailman huippua, vaikka sisäiset erot opiskelijoiden välillä ovatkin kasvaneet merkittävästi viime vuosina.

Useat suomalaiset professorit ovat todenneet, että erityisesti uusi vuonna 2016 käyttöön otettu opetussuunnitelma on tämän kehityksen taustalla. Esimerkiksi Helsingin yliopiston psykologian emerita professori Liisa Keltikangas-Järvinen on todennut, että uuden opetussuunnitelman tavoitteet ovat kannatettavia, mutta on epäselvää, kuka on vastuussa niiden toteuttamisesta.

Monet suomalaiset opettajat jakavat hänen huolensa ja pohtivat, mikäli uuden opetussuunnitelman kunnianhimoisia tavoitteita voidaan edes toteuttaa nykyisillä rajallisilla resursseilla. Vuoden 2016 opetussuunnitelma asettaa erityisen painotuksen eriyttävään opetukseen, jossa jokaisen oppilaan oppimissuunnitelma individualisoidaan hänen omien tarpeidensa mukaan.

Teoriassa yksilön tarpeiden huomiointi on aina hyvä asia, mutta tilanteessa, jossa opettaja opettaa useita 30 oppilaan ryhmiä, tämä on sula mahdottomuus. Tämän lisäksi monissa suomalaisissa kunnissa uuden opetussuunnitelman siirtymäkauteen ei ole varattu riittävästi taloudellisia resursseja, ja sen takia opettajat joutuvat tuottamaan oppilaidensa oppimateriaalin itse usein puutteellisilla välineillä. OAJ:n tuottaman kyselyn mukaan yli puolet opettajista on todennut, että he eivät kestä nykyistä työtaakkaansa, mikä ei ole suuri yllätys tämän vaatimustason pohjalta.

Uusi opetussuunnitelma painotti samalla oppilaiden oma-aloitteista oppimista, ja kun heidän opettajansa ovat ylityöllistettyjä byrokratian ja suunnittelun parissa, korostuu koululaisten rooli entisestään. Tämä saattaa erityisesti pojat alakynteen, ja heidän PISA-tuloksensa ovatkin pudonneet 50 pistettä tyttöjen alapuolelle, mikä on lähes kaksi kertaa yhtä suuri kuin kehittyneiden OECD-maiden keskiarvoinen sukupuolidispariteetti. Tätä eriarvoisuutta kasvattaa tämän lisäksi kuntien taloudellisten resurssien erot, minkä takia toiset oppilaat saavat opiskella pienemmissä ryhmissä paremmin välinein kuin toiset.

Emerita professori Keltikangas-Järvisen mielestä nuorten syrjäytymisen taustalla on juuri tämä kasvava eriarvoisuus. Tällä hetkellä lähes 70 000 suomalaista on syrjäytynyt yhteiskunnan ulkopuolelle, ja tämä maksaa valtiolle rahallisesti 1,4 miljardia euroa joka vuosi. Suomessa, jossa kouluilla on perinteisesti ollut merkittävä rooli lasten kasvatuksessa, kasvava syrjäytyminen on osoitus systemaattisesta ongelmasta nykyjärjestelmässä.

Onko Suomen koulutusihme ymmärretty sitten väärin sekä maailmalla että kotimaassa? Kansainvälisesti suomalaiset koulut tunnetaan erityisesti lyhyistä päivistään ja olemattomista kotitehtävistään, kun taas paikallisesti painotamme koulujen yksilölähtöisyyttä menestyksemme taustalla. Vaikka molemmat väittämät sisältävät totuuden siemenen, eivät ne kuitenkaan kumpikaan riitä yksinään selittämään Suomen menestystä.

Me suomalaiset kuitenkin unohdamme, kuinka tärkeä rooli tasa-arvoisella koulutusjärjestelmällä on oikeastaan ollut peruskoulujärjestelmämme taustalla. Tasapuolisesti tuettujen ja koulutettujen opiskelijoiden sukupolvi tuottaa lopulta kotimaalleen enemmän kuin muutaman eliittikoulun kouluttama yhteiskuntaluokka. Jokainen opiskelija ansaitsee samat lähtökohdat elämässään riippumatta heidän sukupuolestaan, iästään tai vanhempien taloudellisesta tilasta. Tämä tasapuolisuus on aina ollut suomalaisen koulutusjärjestelmän salaisuus, mutta tällä hetkellä sen tulevaisuus on kuitenkin vaarassa.

Suomalaisen sananlaskun mukaan ylpeys käy yleensä lankeemuksen edellä. Menestyksemme sokaisemina olemme nyt muuttamassa Suomen opetusjärjestelmää uuteen uljaaseen suuntaan pohtimatta riittävästi toimintamme seurauksia. Samalla olemme murentamassa sitä pohjaa, joka on tähän mennessä tukenut maamme menestystarinaa. Voimme kansana vain toivoa, että tällä tiellä, jonka olemme valinneet, voidaan myös ottaa muutama harkittu askel taaksepäin ja korjata vuoden 2016 opetussuunnitelman puutteet. Ilman tätä korjausliikettä voimme heittää hyvästit tälle usein niin väärinymmärretylle suomalaiselle koulutusihmeelle ja samalla merkittävälle palalle suomalaista menestystarinaa.

Opiskelija-aktivismin aika ei saa olla ohi

Tänä viikonloppuna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun joukko Helsingin yliopiston opiskelijoita valtasi Vanhan Ylioppilastalon. Valtaus heijasti 1960-luvun lopun yhteiskunnallista pysähtyneisyyttä, jonka seurauksena ihmisten kansalaisoikeuksia rajoitettiin ja toisen maailmansodan jälkeen alkanut demokratiakehitys nikotteli pahasti. Nuorten ylioppilaiden silmissä tulevaisuus sisälsi ainoastaan näköalattomuutta eikä mitään muuta.

Haluaisin nykyopiskelijana sanoa, että oma tulevaisuudenkuvani on positiivisempi, mutta se ei kuitenkaan ole. Yli puolet suomalaisista opiskelijoista kituuttaa köyhyysrajan alapuolella samalla, kun heidät pakotetaan rahoittamaan opintonsa lainarahalla. Korkeakouluissa opetuksen taso on taas heikentynyt erilaisten koulutusuudistusten ja määrärahaleikkausten takia. Nämä paineet ruokkivat opiskelijoiden pahoinvointia, ja arviolta joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä vaikeuksista, joihin akuutin avun saaminen saattaa kestää joskus jopa kuukausia.

Korkeakoulujen tutkintotehtaasta valmistuneita opiskelijoita odottavat epävakaat työmarkkinat maailmassa, joka on siintymässä arvaamattomaan suuntaan. Äärioikeistolaiset liikkeet valtaavat alaa jopa Euroopassa, ja muiden muassa Puolan ja Unkarin esimerkit ovat osoittaneet, kuinka voimaton Euroopan unioni oikeastaan on estämään demokratian vastaista kehitystä ydinalueillaan.

Samalla kansainväliset yhteistyöjärjestöt ovat osoittautuneet täysin voimattomiksi puuttumaan kaikista globaaleista katastrofeista merkittävimpään eli ilmastonmuutokseen. Kulkemamme nykytie on samalla myös tuhon tie, eikä ole selvää, pystyykö yhteiskuntamme takaamaan tuleville sukupolville – tai edes meidän sukupolvellemme – tulevaisuutta tämän kataklysmisen mullistuksen jälkeen.

Mikseivät nykyopiskelijat sitten marssi tai valtaa? 50 vuotta sitten Helsingin yliopiston ylioppilaat muuttivat suomalaisen yhteiskunnan rakenteita teoillaan ja loivat samalla pohjan nykyiselle valtiojärjestykselle. Ehkäpä nyt olisikin meidän sukupolvemme vuoro nousta valokeilaan ja johtaa tämä maa uuteen ja rohkeaan suuntaan.

 

Terveisiä pahoinvointivaltiosta!

Esteettömyys on asia, josta Suomessa puhutaan paljon. Se tarkoittaa meille kaikille erilaisia asioita, mutta suurimmalle osalle, esteettömyys tuo mieleen kuvia pyörätuolirampeista ja invavessoista. Myönnän itsekin, että mielsin asian näin yksiulotteisesti vielä noin vuosi sitten. Kaikki kuitenkin muuttui, kun kunnallisjärjestömme puheenjohtajaksi nousi SDP:n vammaispoliittisen työryhmän sihteeri Hannele ”Hantta” Rauhanen.

Hän sai minut ymmärtämään, että esteettömyys on asia, joka ei koske pelkästään vammaisia vaan meitä kaikkia. Se on asia, joka on sukupuolesta ja sukupolvesta riippumaton. Moni meistä kokee esteettömyyden taloudellisesta viitekehyksestä, ja mielekäs elämä on meille sitä, että tulemme elämässämme toimeen mukavasti. Monet suomalaiset eivät kuitenkaan saa nauttia tästä rahallisesta esteettömyydestä, vaan heidän jokapäiväinen elämänsä on jatkuvaa taistelua.

Samalla, kun leipäjonot pitenevät, entistä suurempi joukko suomalaisia vanhuksia ei saa tarvitsemaansa lääketieteellistä hoitoa rahanpuutteen takia. Jopa kymmenesosa eläkeläisistä on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joutunut valitsemaan ruuan ja heille elintärkeän hoidon välillä. Tämä ei yksinkertaisesti ole hyväksyttävää missään olosuhteissa – ja vielä vähemmän – suomalaisessa hyvinvointivaltiossa.

Perheissä esteettömyys voi tarkoittaa esimerkiksi lasten viemistä harrastuksiin. Kiertäessäni ovelta ovelle Kirkkonummella, törmäsin äitiin, joka kertoi minulle hyvin surullisen tarinan. Hän oli joutunut kieltämään poikaansa liittymästä paikalliseen jalkapallojoukkueeseen, koska perheellä ei olisi ollut varaa maksaa kalliita sponsorimaksuja ja pelivarusteita. Jossain kotitalouksissa vanhemmat siis joutuvat valitsemaan perheensä ruokkimisen ja lastensa harrastusten välillä – näin siis Suomessa, hyvinvoinnin mallimaassa.

Sotien jälkeinen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin yhdessä suomalaisella sisulla. Nyt tämä aikaisemmin niin vahva turvaverkko on pala palalta rapistumassa pois. Jos yksikin vanhus jää ilman tälle elintärkeitä lääkkeitään tai ainoakaan lapsi menee illalla nälkäisenä nukkumaan, niin emme elä enää hyvin- vaan pahoinvointivaltiossa.

Meidän demarien motto on tähän asti ollut pitää kaikki mukana, ja tulevana päähallituspuolueena meidän on myös toteutettava tätä missiota. Jokainen suomalainen ansaitsee elää mielekästä ja hyvää elämää. Hyvinvointi ja esteetön elämä ovat lopulta molemmat perusihmisoikeuksia, jotka kuuluvat meille kaikille iästä, säädystä, etnisyydestä tai sukupuolesta riippumatta.

Leve vårt lands tvåspråkighet! – Eläköön maamme kaksikielisyys!

 

Nuförtiden kalkyleras det att ett av världens ca. 7000 språk dör ut varannan väcka. Eftersom den här utvecklingen bara blir ännu häftigare, betyder det att 90 % av de nuvarande språken skall dö ut före 2100. Enormt mycket immateriell kultur förloras varje gång ett språk dör ut. Därför är den språkliga ekokatastrofen ett av vår tids största problem.

Tack vare sin officiella status i Finland, är finskan och finlandssvenskan idag inte utrotningshotade. Trots det borde vi ej ta den nuvarande situationen för givet; bara 200 år sedan var finskan ett folkspråk som inte kunde uttrycka invecklade vetenskapliga, kulturella eller samhälleliga frågor och i framtiden kan finlandssvenskan bli totalt marginaliserad på grund av engelskans och finskans ökande inflytande i vårt land. Därför måste vi vårda och utveckla vidare våra två nationalspråk och många minoritetsspråk så att de kunde överleva och förbli livskraftiga!

Nykyisin arviolta joka toinen viikko yksi maailman noin 7000:sta kielestä kuolee sukupuuttoon. Johtuen tämän kehityskulun kiihtyvästä tahdista noin 90 % nykyisistä kielistä sammuu vuoteen 2100 mennessä. Koska valtava määrä aineetonta kulttuuria menetetään aina kielen kuollessa, kielellinen joukkosukupuutto on aikamme suurimpia ongelmia.

Kiitos virallisen asemansa suomi ja suomenruotsi eivät nykyisin ole uhanalaisia. Tästä huolimatta nykytilanteeseen ei tule tuudittautua; vain 200 vuotta sitten suomi oli monimutkaiseen tieteelliseen, kulttuurilliseen ja yhteiskunnalliseen ilmaisuun kykenemätön kansankieli, ja tulevaisuudessa suomenruotsi on vaarassa marginalisoitua maassamme englannin ja suomen kasvavan vaikutusvallan takia. Siksipä meidän onkin suojeltava ja edelleen kehitettävä maamme kahta kansalliskieltä ja useita vähemmistökieliä, jotta ne selviäisivät ja säilyisivät elinvoimaisina!

Saako ihmisen elämällä rahastaa?

Mitä tekisit, jos sinulle tai jollekin rakkaallesi elintärkeän lääkkeen hinta 30-kertaistuisi? Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa tällainen ajatus saattaa tuntua naurettavalta ja suorastaan absurdilta, sillä eihän kukaan viranomainen voisi osoittaa näin merkittävää välinpitämättömyyttä kansalaisia kohtaan. Näin kuitenkin kävi sadoille tuhansille suomalaiselle tyypin 2 diabeteksesta kärsiville, kun lääkkeiden korvattavuutta päätettiin alentaa vuonna 2017. Diabeteslääkkeen hinnannousu iski erityisesti ikääntyneisiin ja pienituloisiin, joista moni joutuu nyt valitsemaan joko ruuan tai lääkkeiden välillä.

Ongelma ei rajoitu pelkästään diabeteksesta kärsiviin pienituloisiin, vaan se on huomattavasti laajempi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tänä vuonna julkaiseman tilaston mukaan joka kymmenes vanhuksista on joutunut jättämään lääkärikäynnin väliin rahan puutteen takia. Terveyspalveluiden tarve keskittyy myös tutkimuksen mukaan erityisesti vähävaraisiin, joten pienimpään tulokymmenykseen kuuluvat eläkeläiset eivät saa rahan puutteen vuoksi sitä apua, jota he tarvitsisivat.

SoTe-uudistuksen myötä tämä ongelma on vain pahentumassa. Valinnanvapauden myötä ihmisistä ollaan tekemässä kapitaatiokorvausten myötä yksityisille palveluntarjoajille vain kulueriä, joita arvioidaan heidän kustannustehokkuutensa perusteella. Samalla emme voi mitenkään tietää, miten SoTe näkyy kuntalaisen asiakasmaksuissa. Moni vanhus ja pienituloinen ei valitettavasti nykyäänkään pysty selviämään edes matalimmista terveyskeskus- tai hammashoitopalvelumaksuista.

Apua vähävaraiselle kansalaiselle on tarjolla esimerkiksi toimeentulotuen muodossa, mutta usein sekään ei riitä. Tukien käsittelyajat ovat usein huolestuttavan pitkiä ja tämän vuoden keväällä apua tarvitsevat joutuivat odottamaan pahimmillaan yli kuukauden päätöstä Kelalta. Monelle esimerkiksi diabeteksesta kärsivälle vanhukselle jo muutaman viikon tai kuukauden odotus voi aiheuttaa merkittävää terveydellistä haittaa.

Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kenenkään ei pitäisi joutua valitsemaan, saako hän ruokaa pöytään vai käykö sen sijaan lääkärissä. Vastuullinen hallitus olisi jo puhaltanut pelin poikki ja tullut ihmisten ja yritysten väliin. Meidän terveydestämme ei saa tulla tulevaisuuden maailmassa yksi rahastuskeino lisää, jonka avulla meitä käytetään hyväksi. Nyt – jos koskaan – olisi viimein aika tajuta, että terve kansa tarkoittaa myös tervettä kansantaloutta.

Päästöhyvittäminen on nykypäivän anekauppaa

Keskiajalla katolinen kirkko myi innokkaasti aneita syntisille uskovaisille. Homman juju oli yksinkertainen: synteihin sortunut ihminen saattoi ostaa rahaa vastaan lievityksen, joka lyhentäisi hänen viettämää aikaa helvetin tulissa. Aneet tekivät kauppansa, sillä kaikki uskovaiset halusivat luonnollisesti viettää mahdollisimman lyhyen aikaa Luciferin tulien kärvennettävänä ja saada synninpäästön tekemistään vääryyksistä. Lopulta anekaupasta luovuttiin protestanttisen reformaation vanavedessä, mutta aneiden henki jäi kuitenkin elämään. Me kaikki tunnemme jossain määrin itsemme syntisiksi, ja olemme valmiit tekemään mitä tahansa poistaaksemme sen syyllisyyden kiven sydämeltämme.

Nykypäivänä emme tunne syyllisyyttä kiroilusta tai ylensyönnistä, vaan nykypäivän syntejä ovat hiilidioksidipäästöjä tuottavat teot kuten autolla ajo ja lihansyönti. Ilmastonmuutoskrapulan aikakautena uusia aneita ovat päästöhyvitykset ja -kompensaatiot, joilla ihminen pystyy puhdistamaan omatuntonsa ostamalla rahalla osuuksia hiilidioksidia sitovista sekä vähentävistä projekteista. Aivan kuten aneidenkin kanssa päästöhyvityksetkään eivät paranna maailmaa; päinvastoin ne mahdollistavat ihmisille vielä tulevaisuudessakin sen elämäntyylin, joka on nyt tuonut meidät maailmanlopun partaalle.

Ensimmäinen ongelma päästöhyvityksien kanssa liittyy niiden kauppaajaan ja käyttötarkoitukseen. Ostaessasi päästöhyvityksiä saatat tukea uudelleenmetsittämistä Ugandassa tai ekologisempia jätteenhävitysratkaisuja Brasiliassa. Osa projekteista onnistuu mutta suuri osa ei. Samalla projektit saattavat pikemminkin häiritä paikallisia asukkaita heidän auttamisensa sijaan ja pahimmillaan ajaa heidät ulos heidän kodeistaan.

Toisaalta laskelmat siitä, kuinka paljon päästökompensaatioon liittyvät projektit oikeasti vähentävät hiilidioksidipäästöjä, ovat hyvin vahvasti ilmassa. Jos ostat tonnin päästöhyvityksiä, et välttämättä saa mitä tilaat. Esimerkiksi British Airways on vuodesta 2005 mahdollistanut matkustajilleen päästöjen kompensoinnin, mutta niistä 27 miljoonasta tonnista, jotka heidän koneensa ovat tähän mennessä tuottaneet, on kompensoitu vasta 3000 tonnia eli kokonaiset 0,01% prosenttia suunnitellusta.

Päästöhyvitykset ovat siis lähes yhtä arvottomia kuin keskiaikaiset aneet. Haluamme ajatella, että kirstuun kilahtanut kolikko, auttaa myös meidän sieluamme vilahtamaan taivaaseen. Ilmastonmuutosta ei kuitenkaan ratkaista anekaupalla vaan oikeilla muutoksilla elämäntyyliimme. Tähän asti olemme ajatelleet, että voimme ostaa itsemme ulos jokaisesta pinteestä. Ilmastonmuutoksen luoma maanpäällinen helvetti on kuitenkin paikka, josta kukaan ei rahan, aneiden tai päästöhyvityksien avulla pääse pakoon.