Suomi suurvaltojen pelinappulana – Saksan valtapyrkimykset Suomessa vuosina 1917-1918

Valkoisen Suomen historiankirjoituksessa Helsinkiin saapuneet saksalaiset muistetaan usein vapauttajina, jotka jalosta myötätunnostaan tulivat ja vapauttivat taistelevan suomalaisen kansan. Vastoin ajan konsensusta Suomeen saapuneilla saksalaisilla oli kuitenkin hyvin selkeät intressit omien valtapyrkimyksiensä lujittamiseen Suomessa ja toisaalta Venäjän vallan heikentämiseen kaiken kaikkiaan. Keskeisinä työkaluina valtansa lujittamiseen Suomessa saksalaiset käyttivät konspiratsian maailmaa ja erityisesti poliittista peliä, jonka avulla he jopa onnistuivat tekemään Suomesta muutamaksi kuukaudeksi Saksalle uskollisen kuningaskunnan. Huolimatta Saksan valtapyrkimysten loppumisesta vuonna 1918 keisarikunnan romahdettua tulisi tämä niin sanottu kuningasseikkailu ja ulkovaltojen sekaantuminen Suomen sisäpolitiikkaan profiloimaan koko 1900-lukua. Itsenäisestä Suomesta tulisi – halusi se tai ei – suurvaltojen pelinappula.

Saksalaisten valtapyrkimykset Suomessa eivät suinkaan alkanet vasta maan itsenäistyttyä vuonna 1917, vaan maan mielenkiinto Suomea kohtaan oli herännyt jo 1800-luvun lopulla Venäjän yhtenäistämistoimien lisätessä kapinamielialaa suomalaisten keskuudessa. Ensimmäisen maailmansodan myötä suuri osa venäläisten Suomea vartioivista sotilaista siirrettiin taistelemaan rintamalla, mutta tämäkään ei herättänyt suomalaisissa saksalaisten toivomaa toisinajattelun aaltoa. Kävi siis selväksi, että saksalaisten tulisi ottaa aktiivisempi rooli pyrkimyksissään Suomen kohdalla, mikäli he haluaisivat ruokkia mahdollista kansannousua.

Ratkaisu saksalaisten ongelmaan löytyikin pian jääkäriliikkeen ja emigranttiaktivistien harjoittaman tiedustelutoiminnan avulla. Toiminnan lopullisena tavoitteena oli mahdollistaa saksalaisten hyökkäys Suomen läpi Pietariin. Pienten suomalaisten joukkojen tehtäväksi olisi jäänyt muun muassa venäläisten selustayhteyksien katkominen.  Saksan toimintaa ruokki joukko pääasiassa saksansuomalaisia aktivisteja, joiden tavoitteena oli luoda Suomesta keisarikunnan klienttivaltio, joka ulottui villeimpien suunnitelmien mukaan aina Aunukselta Ahvenanmaalle.

Suomalaisten aktivistien pyrkimykset sopivat Saksalle hyvin, sillä se oli suunnitellut Itämeren yhteyteen joukkoa saksalaisen aatelin hallitsemia valtioita, jotka toimisivat puskurivyöhykkeenä Venäjälle. Vielä vuoden 1917 keväällä saksalaiset eivät kuitenkaan olleet aktiivisen lähestymistavan kannalla, ja esimerkiksi Lockstedtissa koulutettavien jääkäripataljoonan tavoitteena oli lähinnä toimia esimerkkinä Saksan mielenkiinnosta Venäjän alueella asuvien vähemmistöjen etujen ajamiseen. Toisaalta saksalaisten oma mielenkiinto sotatoimiin Suomen alueella oli tässä vaiheessa vuotta melko olematon, ja saksalaiset halusivatkin pääasiassa käyttää invaasion uhkaa Suomessa sitoakseen venäläisten resursseja sodan itärintamalta. Saksalaiset tyytyivätkin vuoden 1917 alkuvaiheissa lähinnä tukemaan suomalaisten itsenäistymispyrkimyksiä epäsuorasti muun muassa venäläisvastaista aktivismia tukemalla.

Saksan puolesta toimineet aktivistit olivat saaneet innoituksen konspiratiiviselle toiminnalleen aktivismin 1900-luvun alussa tapahtuneesta niin sanotusta aktivismin ensimmäisestä aallosta. Venäläistämispyrkimysten yhteydessä suomalaiset alkoivat käydä yhä aktiivisempaan vastarintaan venäläistä hallintokoneistoa vastaan, ja monet ajattelivatkin, että aktiivinen kamppailu Venäjän hallintoa vastaan ei ollut vain oikeus vaan myös velvollisuus. Tälle pohjalle muodostettiin vuonna 1904 Suomen aktiivinen vastustuspuolue, joka otti merkittävästi vaikutteita sekä Venäjän tsaarillisen salaisen poliisin Ohranan toiminnasta että radikaalien vastarintajärjestöjen maailmasta.

Aktivismin toinen aalto käynnistyi uudelleen maailmansodan aikaan vahvasti Saksan aloitteesta. Keskeisessä roolissa oli saksalaisten aloittama jääkärikoulutus, johon osallistuneista pieni osa koulutettaisiin Venäjää vastaan toimiviksi saboteureiksi, joiden tehtäväksi jäisi partisaanitoiminta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tähän aktivismin toiseen aaltoon osallistui pääasiassa 1890-luvulla syntyneitä nuoria miehiä, jotka olivat olleet liian nuoria 1900-luvun alussa osallistuakseen aktiiviseen vastarintaan Venäjän venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Toisen vaiheen myötä esiin nousi merkittävä joukko suomalaisia aktivisteja, joilla olisi myöhemmin keskeinen rooli itsenäisen Suomen tiedustelupalvelussa.

Saksalaisten mielenkiinto toimiin Suomen alueella kuitenkin kasvoi vuoden 1917 syksyllä samalla, kun suomalaisten omat itsenäistymispyrkimykset Venäjästä alkoivat realisoitua. Saksan esikunta oli saanut jo aikaisemmin samana vuonna saanut tietää emigranttivakoojien kautta, että Suomessa oli vain huonosti varustettuja venäläisiä täydennysjoukkoja, mutta vuoden edetessä Kerenskin hallitus toi maahan kaksi uutta kasakkadivisioonaa vakauttamaan tilannetta. Suomalaiset aktivistit pyrkivät taas vakuuttamaan saksalaiset siitä, että maahan oli saapunut ympärysvaltojen agentteja, jotka pitivät yllä venäläisten sotatahtoa.

Suomen sisällissotaa edeltäneenä aikana  suomalaisten ja saksalaisten välinen yhteistyö oli vielä vahvasti bilateraalista – jos ei jopa hieman enemmän Suomen edun mukaista. Vastineeksi yhteistyöstään suomalaiset saivat saksalaisilta aseita ja koulutusta jääkäriliikkeen muodossa, kun samaan aikaan saksalaiset pystyivät käyttämään Suomea lyömäaseenaan venäläisiä vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Suomi oli Saksalle otollinen yhteistyökumppani, sillä maassa oli merkittävä saksalaisvähemmistö, joka oli valmis toimimaan aktiivisesti entisen kotimaansa hyväksi. Toisaalta maiden välillä oli selkeä kulttuurillinen, kielellinen ja uskonnollinen yhteys, mikä teki yhteistyöstä helpompaa.

Vuoden 1917 talvena alkoivat olot Suomessa muuttua entistä epävakaammaksi ja maahan oli nopeasti syntymässä järjestysvaltatyhjiö venäläisten sotilaiden ja miliisien karatessa kotiin Venäjälle. Lopulta marraskuun vallankumouksen myötä tilanne muuttui ratkaisevasti Saksan eduksi. Saksalaiset eivät kuitenkaan olleet valmiita rikkomaan aselepoa tai rauhan mahdollisuuksia Venäjän kanssa pelkästään Suomen takia, ja siksi olikin tärkeää, että Suomi saavuttaisi itsenäisyytensä neuvostohallituksen luvalla.

Saksa aikoi liittää itsenäisen Suomen kiinteäksi osaksi omaa valtapiiriään, ja sen sota- ja meriministeriöt halusivatkin käynnissä olevan sodan tarpeisiin myös suomalaisia raakaaineita ja mineraaleja. Ympärysvaltojen Saksalle asettama kauppasulku tarkoitti, että se pystyi hankkimaan sotakoneensa ylläpitämiseen epätoivoisesti tarvitsemiaan resursseja vain hyvin rajatulta alueelta. Saksalaisia kiinnosti erityisesti räjähdysaineiden valmistukseen kelpaavat puujalosteet, joihin se halusi yksinoikeuden. Saksan valtapyrkimykset pohjolassa eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään Suomeen vaan myös Ruotsin Lapin malmivarat nähtiin keskeisenä osana maan menestystä tulevaisuudessa. Suomi toimisikin näin sillanpääasemana, jonka kautta saksalaiset voisivat ulottaa valtapyrkimyksensä muualle pohjoismaihin, ja sitouttaa ne osaksi keskusvaltoja.

Vuoden 1917 loppupuolella neuvostohallitus lopulta myöntyi tunnustamaan Suomen itsenäiseksi mutta vain nimellisesti. Maassa oli edelleen runsaasti neuvostoarmeijan joukkoja, ja Neuvosto-Venäjän lopullinen tavoite oli tehdä Suomesta vallankumouksellinen valtio sen yhteyteen. Neuvostohallitus pyrki toisaalta suojamaan näiden joukkojen avulla omaa selustaansa, mikäli aselepo Saksan kanssa murtuisi. Venäjä oli sisällissotansa johdosta sekasortoisessa tilassa, eikä neuvostohallitus olisi kyennyt taistelemaan kahden rintaman sotaa sekä valkoisia että Saksan joukkoja vastaan, ja siksi olikin elintärkeää, ettei Suomesta muodostuisi sillanpäänasemaa Petrogradin kaupunkia vastaan.

Saksan johto tiedosti tämän Suomen suvereenista asemaa uhanneen ongelman, mutta lopulta totesi, etteivät Neuvosto-Venäjän sotilaat olleet valmiita tai motivoituneita taistelemaan suomalaisten aateveljiensä puolesta. Suomen sisällissodan sytyttyä vuonna 1918 saksalaiset arvioivat, etteivät venäläiset olisi organisoituna joukkona valmiita aktiivisesti osallistumaan sotaan vaan tyytyisivät vain tarjoamaan punaisille aseita ja sotilaallista neuvonantoa. Saksan sotakomento ei kuitenkaan ollut asiasta yhtä mieltä, ja kenraali Erich Ludendorff vaatikin sotilaallisen retkikunnan lähettämistä maahan tilanteen vakauttamiseksi.

Saksan valtapyrkimykset Suomessa eivät kuitenkaan johtuneet vain jalosta velvollisuudentunnosta veljeskansaa kohtaan, vaan saksalainen sotilasjohto pelkäsi Suomen muuttumista uudeksi bolshevismin linnakkeeksi Pohjolassa. Venäjän bolshevikit pyrkivätkin levittämään ideologiaansa Suomen kautta muualle Fennoskandinaviaan, ja Saksan tiedustelupalvelujen mukaan Helsingin vallankumoushallitus oli tehnyt sopimuksen Ruotsin nuorsosialistien kanssa sopimuksen avunannosta vallankumouksen sytyttämiseksi sielläkin. Myös Tanskassa ja Norjassa oli levotonta, ja molemmissa maissa oli jo perustettu sotamies- ja työläisneuvostoja.

Vallankumousaatteen leviämistä huomattavasti suurempi uhka oli kuitenkin ympärysvaltojen joukkojen sekaantuminen Venäjän ja Suomen sisällissotaan. Uuden itärintaman avautuminen olikin saksalaisille huomattavasti välittömämpi uhka, ja nämä pääasiassa Iso-Britannian Muurmannin rataa pitkin etenevät joukot piti pysäyttää keinolla millä hyvänsä. Erityisesti Venäjän sisällissodan alkuaikoina neuvostojoukot olivat huomattavassa alakynnessä valkoisiin joukkoihin verrattuna, ja ympärysvaltojen joukkojen hyökkäys Petrogradiin ja Kronstadtiin voisikin kääntää sodan kulun valkoiselle armeijalle edulliseksi.

Saksalaisten osallistuminen Suomen sisällissotaan olikin strategisesti välttämätöntä, mikäli se halusi varmistaa asemansa Pohjois-Euroopassa. Suomen kautta se pystyisi varmistamaan itselleen sillanpääaseman, jonka kautta se voisi toteuttaa operaatioita Venäjällä ja ennen kaikkea varmistaa Itämeren herruuden kontrolloimalla Suomenlahden keskeisiä laivastotukikohtia. Saksan liittymistä Suomen sisällissotaan hidastivat kuitenkin edelleen jatkuvat aseleponeuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa. Lopulta ulkoisen intressin sekaantumisen pelko sai saksalaiset kuitenkin toimimaan Suomessa. Maan geopoliittinen asema Petrogradin ja Suomenlahden portinvartijana teki siitä liian tärkeän kohteen menetettäväksi. Saksalaiset pelkäsivät myös, että jos he eivät osallistuisi sotaan, voisivat Suomen valkoiset Mannerheimin johdolla liittyä ympärysvaltojen puolelle aseiden ja tuen toivossa. Toisaalta Mannerheimilla oli sisällissodan viimeisinä hetkinä myös suunnitelma Petrogradin valtaamiseksi ja monarkian palauttamiseksi Venäjällä.

Saksa liittyi mukaan Suomen sisällissotaan helmikuussa 1918. Se aloitti sotatoimet Suomen alueella kuitenkin vasta maaliskuussa Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Saksalaiset miehittivät ensin Ahvenanmaan ja sen jälkeen nousivat maihin huhtikuussa Hankoniemessä, mistä he jatkoivat aina Helsinkiin asti. Hankoon nousseen Itämeridivisioonan lisäksi Loviisassa maihin nousi toinen Otto von Brandensteinin johtama retkikunta, joka miehitti alueet aina lahteen asti. Saksalaiset kontrolloivatkin tässä vaiheessa merkittävää osaa Suomen asutus- ja teollisuuskeskittymistä, ja oli selvää, että he pystyivät tässä vaiheessa sanelemaan Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaa.

Suomen asema vuosina 1917-1918 muistutti monella tapaa toisen maailmansodan jälkeistä asetelmaa, jossa Suomi joutui Neuvostoliiton etupiirissä hyvin samanlaiseen alisteiseen asemaan. David Abernethyn vuonna 1986 esittelemä käsite hallitsevan vallan ja alisteisen valtion suhteesta kuvaa hyvin molempia instansseja, vaikka Saksan vaikutus Suomessa kestikin vain muutaman vuoden. Molemmissa tilanteissa hallitsevalla vallalla oli merkittävä vaikutus Suomeen ulko- ja sisäpoliittisesti ja niiden pelkkä olemassaolo riitti rajoittamaan suomalaisten päätöksentekoa. Sekä Neuvostoliitto että Saksa käyttivät myös sotilaallisen mahtinsa uhkaa taivuttaakseen suomalaiset tottelemaan vaatimuksiaan.

Sisällissodan päättymisen jälkeen sovitun valtiosopimus 7.III kautta Suomi antoikin saksalaisille täyden holhousvallan sen ulkopolitiikkaan, sotalaitoksen järjestelyyn ja ulkomaankauppaan, sillä ehdolla, että nämä puoltaisivat Suomen itsenäisyyttä. Suomi olikin siis käytännössä sisällissotaa seuranneet kuukaudet käytännöllisesti Saksan klienttivaltio. Saksan merkitys sotalaitoksen järjestelyssä ulottui myös tiedusteluun, minkä takia se sijoitettiinkin yleisesikunnan alaisuuteen. Yleisesikunnan päällikkönä toimi saksalainen eversti Konrad von Redern, jonka johdolla vastaperustettu tiedustelutoimi yleisesikunnan III osasto ryhtyi tukemaan saksalaisten sotilasponnisteluja Venäjän pohjoisosissa ja Muurmannin radan läheisyydessä.

Osaston toimintaan osallistui myös monia saksalaisten kouluttamia aktivisteja, ja Suomen tiedustelutoimesta kehittyikin pian saksalaismielisten salahankkeiden linnake. Tiedonhankinnassa entiset aktivistit käyttivät hyödyksi olemassa olevia verkostojaan ja he perustivatkin oman salaisen tiedustelujärjestönsä eli niin sanotun Keskuksen, joka toimi pääasiassa suojeluskuntien välityksellä. Monet aktivistit eivät kuitenkaan olleet saksalaismielisiä vaan heidän toimintaansa motivoikin pikemminkin tyytymättömyys sisällissodan liian sovittelevaan lopputulokseen. Heitä yhdisti viha punaisia kohtaan ja periksiantamaton antibolshevismi sekä venäläisviha. Suomalaismieliset aktivistit eivät pääasiassa tavoitelleetkaan lisääntynyttä yhteistyötä Saksan kanssa vaan pikemminkin halusivat liittää Suomen yhteyteen kaikki sen niin sanottujen veljeskansojen asuttamat alueet ja muodostaa Suur-Suomen.

Valtaosa keskeisistä suomalaisista poliittisista vaikuttajista oli kuitenkin hyvin saksalaismielisiä, ja he uskoivat, että Suomen tulevaisuus Neuvosto-Venäjän naapurissa olisi parhaiten turvattu, mikäli maa sitoutuisi vahvasti saksalaisten kanssa. Saksalaisten alkuperäiselle suunnitelmalle tehdä Suomesta sille lojaali kuningaskunta, ei löytynyt sillä hetkellä merkittävää vastustusta lukuun ottamatta nuorsuomalaisen puolueen varpussiipeä, maalaisliittolaisia ja Mannerheimiä. Kenraali Mannerheim tuki kyllä monarkiaa, mutta ympärysvaltoihin kallistuvana hän koki saksalaisen kuninkaan vaarantavan Suomen suvereniteetin.  Suomalaiset näkivät, että vahva hallitsija voisi vakauttaa sisällissodan runteleman maan paremmin kuin kansainvaltaisesti valittu, ja toisaalta poliittinen eliitti myös arvioi, että kuningas pitäisi parempaa huolta sotalaitoksesta kuin säästeliäs eduskunta; syyt monarkian tukemiselle olivatkin vahvan reaalipoliittiset ja pragmaattiset.

Saksalaisille monarkia tarkoittaisi lämpimiä suhteita maiden välillä ja kauppapoliittista jatkuvuutta. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka suuri merkitys suomalaisten tuella olihallitusmuotokiistassa, sillä saksalaiset kontrolloivat vielä vuoden 1918 keväänä, kesänä ja syksynä lähes koko Etelä-Suomea. Toisaalta saksalaisten tuki oli elintärkeää, jos Suomi mieli säilyä itsenäisenä Neuvosto-Venäjän yhteydessä ja samalla pitää maassa vielä runsaasti piileskelevät punaiset aisoissa. Vaikka suomalaisten sisäpolitiikka olikin virallisesti sen omissa käsissä, oli saksalaisilla kuitenkin valtava vaikutus erityisesti hallitusmuotokeskusteluun epävirallisesti. Saksalaiset käyttivät myös suoranaista tykkivenediplomatiaa ajaakseen omaa kantaansa, ja Itämeri-divisioona keskittikin joukkoja ja laivaston aluksia Helsinkiin eduskunnan äänestäessä Suomen uudesta hallitusmuodosta. On täysin mahdollista, että saksalaisten sotilaiden keskittyminen Helsinkiin oli, kuten he itsekin totesivat, ympärysvaltojen intervention pelossa, mutta hankkeen ajallinen kohtaaminen eduskunnan istunnon kanssa herättää kuitenkin kysymyksiä.

Kansallista mielipidettä monarkismin puolesta ja vastaan ei tuettu pelkästään saksalaisten toimesta. Keskeisessä roolissa monarkian puoltajien leirissä oli Uuden Suomen turvaamiskomitea, jonka keskeisinä vaikuttajina toimi useita entisen itsenäisyysajan aktivisteja. Myös aktivistien vanha peitejärjestö Uusi Metsätoimisto tuki aktiivisesti monarkistien toimintaa. Toisella puolella toimi Tasavaltalaisten keskusjärjestö, joka keräsi jäsenistönsä monarkismin vastustajien riveistä. Vastapuolten välinen kamppailu kävi ajoittain hyvin kiivaaksi ja vuoden 1918 edetessä suorastaan halveksivaksi. Uuden Suomen turvaamiskomitea oli kiinteästi yhteydessä Suomen sotilastiedusteluun, ja komitean jäsen Hjalmar Procopé vaatikin tasavaltalaisten johtajia seurattavaksi, jotta heidän oletetut yhteytensä ympärysvaltoihin voitaisiin paljastaa.

Myös lehdistö osallistui aktiivisesti aiheen käsittelyyn. Oikeistolainen lehdistö pääasiassa tuki hanketta, ja esimerkiksi Suomalainen Kuvalehti esitteli innokkaasti mahdollisia kuningasehdokkaita vuoden 1918 syksyllä. Eero Erkon luotsaama Helsingin Sanomat edusti tasavaltalaisten kantaa melko kärkkäästi. Erkon ohjauksessa kirjoitettu lehti heijasteli hänen omia kantojaan maltillisena vasemmistolaisena ja nuorsuomalaisen puoleen varpussiiven  edustajana. Lehdistön ja muun vaikuttavan aineiston merkitys kansallisen mielipiteen syntyyn valtiomuotokiistassa oli suuri, ja vuoden 1918 kesän ja alkusyksyn aikana hanke alkoi saada myös tavallisten suomalaisten kannatusta. Kannatus oli suurin saksalaisten hallitsemilla Etelä-Suomen alueilla, kun taas valkoisella Pohjanmaalla vastustus oli suurinta. Lähdekriittisesti on hyvä kuitenkin huomioida, että ajan uutisointi on ollut voimakkaan asenteellista, ja siksi on vaikea saada oikeaa kuvaa siitä, minkälainen julkinen mielipide on todellisuudessa ollut. On myös täysin mahdollista, että Etelä-Suomea miehittäneet saksalaiset ovat vaikuttaneet lehdistön antamaan kuvaan hallitusmuotokiistaa ympäröineestä julkisesta mielipiteestä.

Niin sanottu tynkäeduskunta teki lopulta päätöksen Suomen uudesta hallitusmuodosta vedoten vuoden 1772 hallitusmuotoon, jonka mukaan vanhan kuningassuvun sammuessa tulee se korvata uudella. Itse kuningasvaali toteutettiin 9. lokakuuta, ja kuninkaaksi valittiin Hessenin prinssi Friedrich Karl. Mahdolliseksi kuninkaaksi oli myös kaavailtu von Hohenzollern-suvun jäsentä, mutta saksalaiset arvioivat, että jos kuninkaanvalta joskus kaatuisi Suomessa, olisi liian suuri henkilökohtainen ja dynastinen arvovaltatappio, jos keisarin läheinen sukulainen kuten hänen poikansa Otto syrjäytettäisiin.

Suomalaisten yhteistyön takaamiseksi saksalaiset neuvottelivat Suomen kanssa myös sotilasliittoa. Sen puitteissa Saksa suojelisi Suomea itää vastaan, ja vastavuoroisesti Suomi liittyisi mukaan kaikkiin konflikteihin, missä Saksa taistelisi Suomea uhkaavaan ulkovallan kanssa. Tämä tarkoittaisi, että Suomi olisi täysin alisteinen Saksalle ulkopoliittisesti ja osallistuisi kaikkiin sen sotiin tasavertaisesti. Saksalaiset kaavailivat Suomen kanssa myös merisopimusta, joka olisi sanellut, kuinka Suomenlahden rannikko tulee linnoittaa, ja miten saksalainen laivasto tulee huomioida merenkulun yhteydessä. Sopimus olisi myös vaatinut Suomen laivaston alisteista asemaa Saksan laivastolle, ja sodan aikana olisi laivaston komento pitänyt luovuttaa kokonaan saksalaisille.

Sotilassopimuksen puitteissa myös rautatie- ja viestiyhteydet olisi tullut rakentaa ensisijaisesti sotilaallisesta näkökulmasta saksalaisten toiveet huomioiden. Kaikki kaapelilinjat tuli vetää Suomeen Saksan kautta ja myös suomalainen sääpalvelu ja lentoliikennesäännöt tuli harmonisoida saksalaisten vastaavien kanssa. Saksa olisi siis ainakin nimellisesti hallinnoinut kaikkea tiedonkulkua Suomen ja maailman välillä. Saksalaisille piti myös antaa alennusta tuonti- ja postitariffeissa. Keskeisin sopimuksen vaatimus oli kuitenkin se, että sen puitteissa Suomen teollisuuden piti velvoittaa osallistumaan Saksan sotaponnisteluihin ja yhtäläisesti Suomen telakat tuli velvoittaa rakentamaan kauppalaivoja, jotka palvelisivat vain suomalaisia ja saksalaisia.

Saksalaisten hankkeet eivät kuitenkaan koskaan nähneet päivänvaloa vallankumouksen kaataessa Saksan monarkian 9. marraskuuta. Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi Suomen kruunusta hyvin pian tämän jälkeen, ja koko kuningaskuntahanke kuopattiin. Toisin kuin aikaisemmin ei Suomen ja Saksan välinen yhteistyö ollut enää vuonna 1918 bilateraalia tai ainakaan Suomen edun mukaista. Suomalaiset olivat vahvasti Saksalle alisteisia, ja jos sopimukset olisivat toteutuneet odotetun mukaisesti, olisi Suomesta tullut lähes täysin Saksasta riippuvainen.

Suomi oli siis todellakin Saksan etupiirissä oleva klienttivaltio, jonka poliittiseen päätöksentekoon saksalaiset aktiivisesti osallistuivat. Saksalaisten painostus kuningaskuntahankkeen yhteydessä kuvaa hyvin, kuinka voimakkaasti Saksa yritti rajoittaa Suomen päätöksentekoa ja toisaalta pyrki armeijan läsnäolollaan alistamaan suomalaiset tottelemaan vaatimuksiaan. Saksalaisen Friedrich Karlin valinta olisi vielä sitouttanut saksalaiset keskeiseksi osaksi suomalaista sisäpolitiikkaa, ja näin Suomen rooli Saksalle alisteisena valtiona olisi ollut selkeä.

Neuvostoliitto käytti hyvin samankaltaista taktiikkaa kylmän sodan aikana vaikuttaakseen suomalaiseen päätöksentekoon ja aktiivisesti nosti poliittiseen parrasvaloon henkilöitä, jotka se arvioi sille mahdollisimman suotuisaksi. Toisaalta saksalaisten vaatimat yhteistyösopimukset muistuttavat merkittävästi Neuvostoliiton kanssa solmittua YYA-sopimusta, joka vaati Suomelta samankaltaista teollisesti ja sotilaallisesti alisteista asemaa. Joillain tavoin saksalaisten pyrkimykset Suomessa menivät kuitenkin jopa Neuvostoliittoa pidemmälle, eikä Neuvostoliitto pyrkinyt aktiivisesti missään kohtaa tekemään esimerkiksi Suomen armeijasta ja laivastosta alisteista sen omalle. Neuvostoliitto ei myöskään sanellut suomalaisten sisä- ja ulkopolitiikkaa yhtä selkeästi kuin saksalaiset vaan tyytyivät pikemminkin vaikuttamaan kulisseissa. Kylmän sodan aikana tasapainottelu idän ja lännen välillä kuitenkin korostui aikaisempaa enemmän, ja sananlasku ”kun kumartaa länteen, pyllistää itään” sai aivan uudenlaisen tärkeyden.

Osaltaan Suomen tilanne Venäjän kanssa on nykyäänkin hyvin samankaltainen. Etupiirien asettelu on vain erilainen. Euroopan Unioni edustaa eurooppalaista ja ennen kaikkea saksalaista etupiiriä, kun taas Venäjä on vaakakupissa toisella puolella. Kysymys onkin, mikäli Suomen on sen geopoliittisessa tilanteessa mahdollista olla koskaan täysin puolueeton. Historiallinen aineisto viittaa siihen, että ainakin 1900-luvulla sotilaallisista ja muista strategisista syistä johtuen Suomen on ollut aina pakko valita puolensa. Suomi on sijaintinsa takia vain liian tärkeässä asemassa ollakseen neutraali ja näin mahdollisessa sotatilanteessa vieraan vallan sillanpääasema ja tukikohta.

Pitkä kylmä sota – ainakin Suomen tapauksessa – on käsitteenä osuva. Suomi on pienen kokonsa ja rajoitettujen resurssiensa takia lähes aina ollut alisteisessa asemassa. Suomen tapauksessa pitkä kylmä sota tarkoittaa nimenomaan tätä jatkuvaa tasapainottelua polarisoituneessa maailmassa. Todellinen puolueettomuus ei Suomen tapauksessa ole oikeastaan koskaan ollut vaihtoehto; meidän on pitänyt valita puolemme ja niin meidän tulee tulevaisuudessakin. Suomi siis on ja tulee aina olemaan suurvaltojen pelinappula.

Halusimme tai emme.

Kirjallisuus- ja lähdeluettelo

Huldén A. (kirj.), Ritva Lassila (suom.) Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Helsinki:

Kirjayhtymä 1988

Luntinen P. Saksan keisarillinen laivasto Itämerellä: Aikeet, suunnitelmat ja toimet, Helsinki:

Suomen Historiallinen Seura 1987

Sihvonen R. Valtaistuin vapaana: Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–

1919, Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 1997

 

Uutta opsia etsimässä

Kirkkonummen koulukannan vanhetessa ja lähes hajotessa käsiin on kunnan luottamuselimissä noussut lähes yhteinen tahtotila siitä, että meitä takaapäin lähestyvä infrastruktuurivelka on saatava kiinni – ja nopeasti. Huolimatta näiden nykyisten ja tulevien hankkeiden merkittävästä rasitteesta kunnan taloudelle tarjoavat ne kuitenkin Kirkkonummen kunnalle yhden ainutlaatuisen etulyöntiaseman: Suomen, jos ei koko maailman, moderneimman ja parhaiten uuteen opetussuunnitelmaan sopeutuvan koulukannan.

Uusi vuonna 2016 voimaan tullut opetussuunnitelma asettaa merkittäviä haasteita nykyisellään koulutuskasvattajille sekä päiväkodeissa että peruskoulussa digitalisaation ja lisääntyneen yksilöllisen ohjauksen viedessä lisää aikaa opettajien ja varhaiskasvattajien työajasta. Toisaalta nykyisellään koulutustilat eivät ole varustettu toimimaan uuden opetussuunnitelman mukaisen avoimuuden, oppilaslähtöisyyden ja oppimisen ilmiömäisyyden periaatteiden mukaan, ja näin opetussuunnitelman toteuttaminen nykyisissä koulurakennuksissa voi olla joskus haastavaa.

Monissa Suomen kunnissa on vasta nyt alettu pohtia, miten uuden opetussuunnitelman tarpeisiin voitaisiin tulevaisuuden koulurakentamisessa vastata paremmin. Kirkkonummella on kuitenkin vireillä jo kolme tulevaisuuden kouluhanketta, jotka saattaisivat Veikkolan, Kirkkoharjun ja Gesterbyn oppilaat täysin uusien oppimisen edellytysten piiriin.

Veikkolassa uusi opetussuunnitelma on huomioitu Veikkolan koulukeskuksen laajennuksen yhteydessä monin eri tavoin. Tulevaisuudessa peruskoulun ja varhaiskasvatuksen välinen polku tulee korostumaan entisestään, ja lapsien matka aina päiväkodista yläasteelle pyritään tekemään mahdollisimman yhtenäiseksi ja sujuvaksi. Toisaalta varhaiskasvatuksen tulevien tilojen läheisyys tekee peruskoulusta luontevan ja ennen kaikkea tutun paikan jatkaa opiskelua.

Itse peruskoulussa uusi opetussuunnitelma huomioidaan erityisesti tilaratkaisuilla ja tilojen muunnettavuudella. Tulevaisuuden peruskoulussa turhan tilan määrä halutaan vähentää, ja esimerkiksi käytävätiloja on tarkoitus käyttää tehokkaasti osana opetusympäristöä. Myös tilojen muunneltavuus asettaa merkittäviä haasteita koulurakentamiselle, sillä tilojen pitää tarpeen mukaan olla valmis muuntamaan aina pienryhmätiloista luokkatiloiksi. Tiloja voidaan siis yhdistää ja erottaa esimerkiksi liukuvien seinien kautta.

Uudet opetusympäristöt on luotu erityisesti yhteisopettajuus mielessä, ja tavoitteena on esimerkiksi mahdollistaa kahden luokan välinen ryhmätyö ja muunlainen opettajien ohjeistuksessa tapahtuva tiimityö. Samalla halutaan tukea oppilaiden välistä oppimista, jossa asioita oivalletaan omatoimisesti, eikä opetus ole välttämättä täysin opettajavetoista.

Suuret oppilasmäärät ja samalla muunneltavat seinärakenteet asettavat akustiset äänikysymykset uudenlaiseen tärkeyteen, ja uusia kouluja suunnitellessa käytetäänkin merkittävästi aikaa oikeiden materiaalien ja äänieristeiden valintaan. Myös oppilaiden terveyteen kiinnitetään entistä enemmän huomiota, ja tulevaisuuden Veikkolan koulusta pyritään luomaan kotoisampi ja rauhallisempi ympäristö kuin edellisestä.

Tulevaisuuden kouluhankkeet tulevat tekemään ison loven kunnan budjettiin, mutta selkeää on, että ne ovat sijoitus tulevaisuuteen. Kirkkonummi on tiellään tullakseen yhdeksi Suomen moderneimmista koulutuskeskuksista, joissa uutta opetussuunnitelmaa voidaan toteuttaa täysin rinnoin. Vain aika kertoo, mitä tapahtuu, kun antaa yhdelle maailman parhaasta opetushenkilökunnasta maailman parhaat työkalut. Varmaa on vain, että se on ainakin jotain suurta.

Veikkolan meluaitahanke edistyy – Kommentti

Joulu tuli aikaisin tänä vuonna – ainakin meille veikko­la­lai­sille.

Veikkolaan jo vuodesta 1967 asti kaivattu meluaita otti viimein vuosikymmenien jälkeen askeleen eteenpäin hankkeen edetessä lopulliseen suunnitteluun ja toteutukseen. Kunta allekirjoittaa valtion kanssa meluaidan tiimoilta Liiken­ne­vi­raston kanssa hanke­so­pi­muksen, jonka mukaan Kirkkonummen kunta sitoutuu maksamaan neljänneksen hankkeen kokonais­kus­tan­nuk­sista. Suunnit­te­lup­ro­sessin yhteydessä ELY-keskus arvioi vielä kerran uudelleen melusuojauksen riittävyyden alueella ja sen perusteella päivittää olemassa olevia suunnitelmiaan aidan mittasuhteista.

Veikkolan meluaitahanke oli jo useamman kyläläisen mielissä kuopattu hanke, jonka toteutumisen suhteen valtaosa oli jo menettänyt toivonsa.

Näiden uusien edisty­sas­ke­leiden myötä valoa näyttää kuitenkin olevan viimein tunnelin päässä, ja hankkeen toteutuminen näyttää ensi kertaa realistiselta. Todellinen käännekohta projektin kannalta koettiin tänä vuonna, kun melua­i­ta­hankkeen ympärillä aktivoiduttiin täysin uudella tarmolla, ja meluongelman ratkai­se­mi­seksi kerättiin yli 1500 nimeä kerännyt adressi, joka luovutettiin myöhemmin liiken­ne­mi­nisteri Anne Bernerille.

Adressin myötä Veikkolan asukkaat ja kunta­vai­kut­tajat lähtivät puoluerajat ylittävässä yhtei­sym­mär­ryk­sessä ajamaan asiaa eteenpäin.

Lopulta vuosikymmenien odotus kulminoitui Veikkolan kyläyh­dis­tyksen järjestämässä meluillassa marraskuun lopulla, kun liiken­ne­mi­nisteri Anne Berner, kunnanjohtaja Tarmo Aarnio, kansanedustaja Anders Adlercreutz ja ELY-keskuksen sekä Liiken­ne­vi­raston asiantuntijat vierailivat henki­lö­koh­tai­sesti Veikkolassa, missä he kaikki sitoutuivat tekemään kaikkensa hankkeen saattamiseksi loppuun. Samalla liiken­ne­mi­nisteri tarjosi ensi kertaa konkreettisia ratkaisuja meluongelman ratkai­se­mi­seksi.

Veikkolan meluongelma on aina ollut liian iso pala purtavaksi yhdelle ihmiselle. Hankkeen lopullinen toteutuminen on ollut vuosikymmeniä kestänyt prosessi, johon on vaikuttanut lukematon määrä kirkko­num­me­laisia kunta­lais­vai­kut­tajia ja -aktiiveja. Olisi siis väärin sanoa, että meluongelman ratkaisi yksin minä tai kukaan mukaan; päinvastoin. Ongelma on ratkaistu yhteistyössä ja yhtei­sym­mär­ryk­sessä kaikkien kyläläistemme hyvinvoinnin ja terveyden turvaamiseksi. Jokaisen kunnan­val­tuu­tetun, luotta­mus­miehen ja aktiivin toimintaa pitääkin motivoida tämä jalo ajatus yhteisten asioiden parantamisesta ja kaikkien kuntalaisten edun valvomisesta – itsekkyyteen emme kuitenkaan saa sortua.

Haluan kiittää kaikkia melua­i­ta­hankkeen toteutumisessa mukana olleita, ja erityiset kiitokset tahdon osoittaa Veikkolan kyläyh­dis­tyksen aktiiveille Raija Karille, Pirkko Kautolle sekä Eero Lankialle, kansanedustaja Anders Adlerc­reut­zille, kaikille kirkko­num­me­lai­sille kunnan­val­tuu­te­tuille ja jokaiselle hanketta tukeneelle veikko­la­lai­selle!

Rauhallista uutta vuotta!

Markus Myllyniemi

Kunnanvaltuutettu ja kansalaisaktiivi

Kirkkonummen demarien ryhmäpuheenvuoro

Arvoisat kunnanvaltuutetut, luottamushenkilöt ja muut kunnan virkamiehet. Haluan aloittaa kertomalla teille tarinan. Olin viime perjantaina Birgitta Blomberg-säätiön järjestämillä Suomi 100-kahveilla haastattelemassa paikallisia veteraaneja sekä Lottia ja tutustuin siellä Eevi Haikoseen, joka oli saapunut Kirkkonummelle karjalaisena evakkona. Saavuttuaan Kirkkonummelle hän toimi aktiivisesti paikallisyhteisönsä hyväksi ja päätyi lopulta työskentelemään Veikkolan terveyskeskukseen, jossa hän teki arvokkaan useita vuosikymmeniä pitkän työuran.

Juuri kun kahvitilaisuus oli loppumassa, halusi hän kuitenkin kertoa vielä yhden hänelle rakkaan tarinan. Jatkosodan ollessa viimein ohi vuonna 1944 odotti Suomea raskaat rauhanehdot, ja Eevinkin perhe joutui poistumaan luovutetuilta alueilta Karjalasta. Matka Karjalasta Kirkkonummelle oli raskas, mutta yksi sen tapahtumista oli jäänyt hänelle erityisesti mieleen. Saavuttuaan Suomen uudelle rajalle ohjasivat hänen vanhempansa nuoren Eevin tieltä sivuun, ja perhe hiljentyi rukoukseen. Kyynel silmässä Eevin isä lausui ensin ”Jumala suojelkoon Suomen kansaa”-rukouksen ja kiitti sitten Suomen hallitusta, sen sotilaita ja Jumalaa siitä, että heillä oli edelleen oma laki, kieli ja ennen kaikkea synnyinmaa johon palata.

Juuri tällaiset ihmiskohtalot ja tarinat motivoivat meitä jatkamaan toimiamme luottamushenkilöinä ja kertovat meille, kenen puolesta tätä työtä tehdään. Politiikkaa ei tehdä kenenkään itsekkään edun tavoittelemiseksi vaan kuntalaistemme edustamiseksi. Erityisen tärkeää on, että huomioimme tekemiemme ratkaisuiden yhteydessä yhteiskunnan unohdetut massat ja menneiden sukupolvien sankarit. Pitkäaikaistyöttömyys on Kirkkonummella kasvava ongelma ja sen takia onkin keskeistä, että tähän ongelmaan puututaan nyt. Yksi pitkäaikaistyötön maksaa kunnalle kymmeniä tuhansia euroja työmarkkinatuen sakkomaksuina ja kymmenkertaisen määrän muulle yhteiskunnalle erilaisten tukitoimenpiteiden kautta. Ongelma ei ole pelkästään taloudellinen vaan pitkäaikaistyöttömän elämänlaatu on tutkitusti huonompaa kuin työssäkäyvän. Me kaikki ansaitsemme elää hyvää elämää ja tehdä meille mielekästä työtä.

Erityistä huomiota tulee myös kiinnittää nuorisotyöttömyyteen ja nuorten syrjäytymiseen. Yhden syrjäytyneen nuoren kustannukset yhteiskunnalle ovat pahimmillaan yli miljoona euroa puhumattakaan siitä inhimillisestä menetyksestä, jonka nuoren syrjäytyminen aiheuttaa hänelle ja tämän lähiomaisille. Meidän onkin kuntana rohkeammin oltava valmiita kokeilemaan uusia työllistämistoimia ja ohjauspalveluita nuorille tämän ongelman ratkaisemiseksi. Olemme kuitenkin oikealla polulla ja panostukset koulujen oppilashuoltoon ovat ratkaisevassa roolissa tämän ongelman korjaamiseksi.

Myös koulutukseen panostaminen on tulevaisuudessa tärkeää. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus sisäilmaltaan puhtaaseen opiskeluympäristöön, missä sekä oppilaan että henkilökunnan on mielekästä tehdä töitä. Tämä panostus kouluympäristöön ei saa kuitenkaan tarkoittaa leikkausta muista oppimiseen tarkoitetuista määrärahoista, ja tämän takia onkin tärkeää, että kunnan talousarviossa lisätään molemmille kieliryhmille oppimateriaalimäärärahoja. Subjektiiviseen päivähoitoon tehtyjen rajauksien poistaminen oli myös oikea askel inkluusion lisäämiseksi kunnassamme. Samalla tulee kuitenkin muistaa, että inkluusio koskee myös ikäjakauman toisessa päässä olevia kuntalaisiamme, joita emme missään nimessä unohtaa kuntamme kehittyessä.

Kuntataloutta kehittäessä on nimittäin niin helppoa unohtaa yksilön näkökulma. Numerot paperilla eivät yksinkertaisesti saa meitä ajattelemaan, miten tekemämme päätökset budjetoinnista vaikuttavat jokaisen kuntalaisemme arkeen. Siksi tätä kuntaa onkin kehitettävä todellisesti sen moton mukaan: yhdessä – tillsammans; jokaisen kirkkonummelaisen ehdoilla. Kirkkonummen SDP puoltaa näillä sanoin talousarvion hyväksymistä.

Hyvää tulevaa itsenäisyyspäivää satavuotiaalle Suomelle ja kiitos kaikille poliittisille ryhmille hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä sujuneista neuvotteluista.

Kirkkonummen uusi kultakaivos – Kommentti

1600-luvun alussa Kirkkonummella tapahtui. Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin – tuttavallisemmin pohjolan leijonan – korviin oli kuulunut tieto, että Kirkkonummelta oli löytynyt hopeaa tai muuta arvometallia. Työt kaivoksen toiminnan käynnistämiseksi aloitettiin nopeasti kuninkaan henkilökohtaisesti vierailtua Porkkalanniemessä. Valitettavasti kaivoksesta ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin kivilohkareita eikä Porkkalaan saatu kultakaivosta – ei ainakaan ennen tätä päivää.

Lukuisten suomalaisten sijoittajien aloitteesta Tallinna-Helsinki tunnelin suunnittelu on aloitettu uudelleen ja projekti näyttää ensi kertaa vuosikymmeniin saavan tuulta alleen. Vaikka projekti on pitkällä, yhdestä asiasta ei olla vielä päästy yhteisymmärrykseen; siitä missä tunnelin suuaukko olisi Suomen puolella.

Tällä hetkellä johtavassa asemassa ovat Espoo ja Helsinki, mutta nykykilvassa unohdetaan täysin hankkeen loogisin pääkallopaikka: Kirkkonummi. Jos Tallinummi-tunneli tulisi kuin tulisikin Porkkalaan, olisi varsinainen rautatietunneli 30 kilometriä lyhyempi kuin Espoon tai Helsingin vastaava. Hankkeen kannalta tämä voisi tarkoittaa miljardisäästöjä ja parhaimmillaan vauhdittaa tunnelin valmistumista vuosilla.

Mahdollisen tunnelihankkeen positiiviset vaikutukset Kirkkonummelle olisivat valtavat. Oikein toteutettuna hankkeen seurauksena kuntaan voitaisiin saada ennennäkemätön määrä uusia työpaikkoja ja pääomaa. Samalla kunnan hyvät liikenneyhteydet voisivat mahdollistaa logistiikkasektorin keskittymisen Kirkkonummen nopeasti kehittyville 51-tietä reunustaville teollisuusalueille.

Tallinummi-tunneli toimisi junien kulkuväylän lisäksi myös tiedon ja kommunikaation uutena pääväylänä Suomeen. Tämä antaisi Kirkkonummelle ainutlaatuisen kilpailuedun nopeasti kasvavalla emerging technologies-alalla ja voisi houkutella kuntaan Googlen, Amazonin ja Alibaban kaltaisia suuryrityksiä.

Selkeää kuitenkin on, että tällaisen miljardihankkeen houkutteleminen Kirkkonummelle edellyttää useamman kuin yhden innokkaan ajatuksia. Siksi kutsunkin nyt kaikki kunnan luottamushenkilöt sekä virkamiehet, kuntalaiset ja muut visionäärit mukaan tähän hankkeeseen. Minulla ja varmasti meillä kaikilla on ideoita, miten tämä hanke alkuun – tarvitaan vain yksinkertaisesti innokkaita käsipareja.

Markus Myllyniemi
Kunnanvaltuutettu, kuntakehitysjaoston jäsen

Talsinki – miten olisi kuitenkin Tallinnummi?

Vienti on aina virrannut Suomesta veden mukana alavirtaan. Oli kyse sitten menneiden aikojen tukkien uittamisesta jokien avulla tai nykyisestä rahtiliikenteestä Itämerellä, on vesikuljetus aina ajanut Suomen taloutta – osaksi liikaakin. Jo pelkästään huoltovarmuuden ja talouden elinvoimaisuuden turvaamiseksi olisi tärkeää, ettei Suomi olisi pelkästään riippuvainen Itämerestä tehdessään kauppaa muualle Eurooppaan. Onneksi ongelmaan on olemassa ratkaisu: maailman pisin ja todennäköisesti kallein merenalainen rautatietunneli Helsingistä Tallinnaan.

Paitsi ettei sen tarvitsisi olla. Ongelmaan olisi olemassa myös paljon selkeämpi ja halvempi ratkaisu. Sen tajusivat suomalaiset jo satoja vuosia sitten ja sittemmin myös venäläiset toisen maailmansodan päätyttyä. Mistä nyt puhutaan? No tietenkin Porkkalasta.

Porkkalasta Tallinnaan Naissaaren kautta rakennettu tunneli olisi parhaimmillaan noin 30 kilometriä lyhyempi kuin nyt suunniteltu Helsinki-Tallinna rautatietunneli. Tämä linjamuutos poistaisi siis tunnelin pituudesta kolmasosan ja tekisi todennäköisesti samoin myös kustannuksille. Lyhyemmän tunnelin myötä Tallinnan matalikkoon ei myöskään tarvitsisi rakentaa sinne tällä hetkellä kaavailtua tekosaarta.

Tallinnummi
Rautatietunneli Kirkkonummen kautta voisi säästää matkustajan aikaa jopa puolitoista tuntia.

Epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa on myös tärkeää huomioida hankkeen strateginen merkitys. Suomen ja Viron välisestä tunnelista tulisi merkittävä kaupan, tietoliikenteen ja matkustajaliikenteen valtimo Pohjois-Euroopan ja Baltian välillä, ja mahdollisessa konfliktitilanteessa se olisikin luonnollinen vastapuolen kohde. Jos tunneli sijoitettaisiin Porkkalaan, voitaisiin sen puolustus luontaisesti hoitaa viereisestä Upinniemen varuskunnasta käsin.

Kirkkonummelle sijoitettu tunneli olisikin huoltovarmuuden turvaamisen kannalta loistavassa paikassa. Toisaalta alueen hyvät kulkuyhteydet takaisivat myös rahti- ja matkustajaliikenteen sujuvuuden eteenpäin. Alueelta on hyvät tieyhteydet sekä Turun että Vuosaaren satamiin ja rautatieyhteys Helsinkiin olisi myös kivenheiton päässä. Tunnelin kautta kyettäisiin myös takamaan tietoliikenneyhteydet Suomeen paljon varmemmin kuin merenpohjan kautta.

Tuli tunnelin pää sitten Helsinkiin, Espooseen tai Kirkkonummelle on tärkeää, ettei valintaa tehdä hätiköidysti. Jokaisella kunnalla ja kaupungilla on paljon annettavaa, mutta kuten kaikissa hankkeissa kaksi asiaa ratkaisee: raha ja aika. Porkkalasta Tallinnaan rakennettu tunneli maksaisi miljardeja vähemmän ja valmistuisi parhaimmillaan vuosia muita aikaisemmin. Kirkkonummi on historiallisesti aina ollut suomalaisten portti Viroon – miksei se siis olisi nytkin?

 

Kalljärvi/Mätäjärvi? – Kommentti

Kuntalaiset kokoontuivat 23.8 kunnantalolle kuulemaan vesistöjemme yleistilasta Kirkkonummella, ja kiitos Liittoistenjärven kemikaalikäsittelyn saaman mediahuomion vesistönkunnostuksen suosio on huipussaan. Tilaisuuden yleisestä hyvästä ilmapiiristä huolimatta löytyy myös Kirkkonummelta muutama varoittava esimerkki ympäristönsuojelullisista epäonnistumisista.

Kirkkonummen alueelle mahtuu Uudenmaan alueen kymmenen saastuneimman vesistön joukosta kaksi. Näistä toinen sijaitsee omilla kotikulmillani. Kalljärvi tai tuttavallisemmin Veikkolan mätäjärvi on ollut Pohjois-Kirkkonummen ympäristönsuojelun murheenkryyni jo useamman vuosikymmenen ajan.

Kalljärvi sopii hyvin klassisen runsasravinteisen järven muottiin ja osa sen sinilevä- ja happikato-ongelmista johtuukin järven matalasta mutapohjasta sekä järveä ympäröivästä maataloudesta. Luonnonvakioita ei kuitenkaan voida syyttää vesistön jatkuvasta ravinnekuormituksesta, vaan se johtuu kunnan lähes välinpitämättömästä suhteesta jätevesien hoitoon alueella.

Jo useamman vuosikymmenen ajan Kirkkonummen kunta on mitä pienemmästä syystä päästänyt pumppaamosta ylivaluneita kotitalouksien jätevesiä Lamminpuron kautta Kalljärveen välittämättä tämän vaikutuksista ympäristöön ja asukasviihtyvyyteen. Huomioitavaa on myös, että tämä kaikki on tapahtunut asukkaiden ja asukasyhdistysten jatkuvasta vastarinnasta huolimatta.

Kunta on ollut myös haluton korjaamaan tekemiään ympäristöllisiä tuhoja, eikä se vesistön enemmistöomistajan roolissa ole tehnyt tarpeeksi osallistuakseen Kalljärven hoitotalkoisiin. Tulevaisuudessa jopa rutiininomainen järven tilan velvoitetarkkailu saattaa olla uhattuna rahoituksen loppuessa myöhemmin tänä vuonna.

Kunnan ympäristöviranomainen on myös ollut haluton tuomaan esiin Kalljärven todellista tilaa ja tavallisen kuntalaisen on ollutkin hyvin vaikeaa esimerkiksi selvittää oman naapurijärvensä levätilannetta. Maakunnallisesta vesistöjen kuntoa mittaavasta Vesientila.fi-palvelusta Kalljärven tilatietoja ei löydy kunnan ympäristöviranomaisen harkinnan takia ollenkaan.

Hyvät neuvot ovatkin kalliit Kalljärven tulevaisuuden takaamiseksi. Ainoa todellinen vaihtoehto tässä vaiheessa saattaa olla järven täydellinen kuivatus ja ruoppaaminen. Pelkin vapaaehtoisresurssein tämän kaltaista massiivista projektia ei kuitenkaan toteuteta. Tämän takia olisi ensiarvoisen tärkeää, että kunta tarttuisi tuumasta toimeen ja ottaisi johtajaroolin tämän mätäjärven pelastamiseksi. Totuus nimittäin on, että tätä ympäristöongelmaa ei yksinkertaisesti voi peitellä ikuisesti.

Markus Myllyniemi,
Kunnanvaltuutettu