Hyvää äitienpäivää!

Siivosin taannoin komeroani ja törmäsin vanhempieni koostamaan leikekirjaan ensimmäisistä elinvuosistani. Se sisälsi monta lämmintä muistoa, jotka toivat kyynelen silmäkulmaani. Yksi kirjan monista teksteistä oli kuitenkin erityisen pysäyttävä. Katkelmassa äitini pohti, miksi he olivat isäni kanssa odottaneet kymmenen vuotta tunnetta, joka oli näin merkityksellinen kuin heidän esikoisensa syntymä.

Jäin itsekin pohtimaan tätä tekstinpätkää ja sen merkitystä. Päädyin keskustelemaan siitä yhdessä äitini kanssa, ja hän totesi, ettei heistä yksinkertaisesti tuntunut oikealta tuoda lasta 1990-luvun alun lama-ajan Suomeen. Näköalattomuus ja epävarmuus veivät veronsa, ja vanhempani eivät olleet varmoja, mikäli heidän lapsensa saisi ansaitsemaansa tulevaisuutta.

Moni suomalainen perhe ja pariskunta painii edelleen tämän saman ongelman kanssa. Syntyvyys on Suomessa nyt alhaisemmalla tasolla kuin koskaan, ja pääasiallinen syy tämän taustalla on juuri epävarmuus työelämästä ja oman lapsen tulevaisuudesta. Jokainen tuleva perheenäiti tai -isä ajattelee tulevan lapsensa parasta, ja siksi he ansaitsevatkin tuoda lapsensa maailmaan, jossa heidän jälkikasvunsa tulevaisuus on turvattu.

Sen sijaan, että syyllistäisimme nuoria sitoutumishaluttomuudesta tai vastuunpakoilusta, on meidän yhteiskuntana luotava paremmat edellytykset lasten hankkimiselle. Valtakunnallisella tasolla se tarkoittaa työurien joustavuuden lisäämistä ja samalla työelämän epävarmuuden vähentämistä. Kunnallisella tasolla tämä taas tarkoittaa panostuksia koulutukseen ja lasten varhaiskasvatukseen sekä päivähoitoon.

Suomessa on nyt historiallisen vähän uusia äitejä ja isiä. Tähän kehitykseen puuttuminen pitäisi olla ensimmäinen prioriteettimme, sillä mikään yhteiskunta ei toimi ilman uusia sukupolvia. Yhtä lailla uuden maailmaan vasta saapuneen ihmisen tuottama ilo pitäisi olla jotain, jonka kaikki halukkaat saavat elämänsä aikana kokea.

Hyvää äitienpäivää kaikille Kirkkonummen äideille ja erityisesti omalle rakkaalle Tiina-äidilleni Veikkolaan!

Eduskuntavaaliehdokkaan arkipäivää

Jokainen suomalainen on tässä vaiheessa saanut tarpeekseen eduskuntavaaleista. Viimeiset kolme kuukautta ne hallitsivat kaikenlaista mediaa ja näkyivät joka paikassa aina tienvarsista sanomalehtien sivuihin. Tavalliselle kansalaiselle vaalit saattavat näyttäytyä suoranaisena nollasummapelinä, jossa ehdokkaat kilpailevat tämän huomiosta mitä hämmentävimmin keinoin. Politiikka on kuitenkin paljon muuta. Se on yhteistyötä ja samalla ihmistyötä, jossa usein jopa eri puolueiden ehdokkaat puhaltavat yhteen hiileen toistensa eduksi.

Yhteistyötä tarvitaan, sillä vaalityö on valitettavan usein hyvin raakaa puuhaa. Olin henkilökohtaisesti vaalien alla todistamassa useampaa tapahtumaa, jossa ehdokkaita uhkailtiin väkivallalla. Arkipäivää oli myös toistuva vaalimainoksiin kohdistunut ilkivalta.

Vaikka kampanjoinnin negatiiviset puolet saattavatkin vaikuttaa hallitsevilta, eivät ne kuitenkaan voita kaikkia niitä positiivisia keskusteluja ja kertomuksia, joista sain vaalityön aikana nauttia. Lähes päivittäiset kuuden tunnin seurustelutuokiot antavat ainutlaatuisen läpileikkauksen suomalaisesta yhteiskunnasta ja kansasta sekä sen tarpeista.

Samalla eduskuntavaalikampanja antoisine keskusteluineen on kenties maailman pisin ja vaativin työhaastattelu. Kampanjan aikana ehdokas juttelee parhaimmillaan tuhansien ihmisten kanssa ja pyrkii vakuuttamaan äänestäjät omasta pätevyydestään. Helpolla ehdokas ei kuitenkaan pääse, sillä ihmiset odottavat vakuuttavia vastauksia aiheesta kuin aiheesta. Sain esimerkiksi itse käydä kampanjan aikana antoisia keskusteluja muun muassa lyhytaaltoradioiden vastaanottimiin liittyvistä lainsäädännöllisistä ongelmista ja kasvihuonekasvatukseen liittyvistä valtiontuista.

Parhaimpia kokemuksia minulle olivat kuitenkin koskettavat elämäntarinat, joita sain kuulla erityisesti vanhemmilta äänestäjiltä. Tarinoissa nousivat esiin esimerkiksi Porkkalan luovutus ja Suomen historia. Monet avautuivat minulle myös hyvin henkilökohtaisista asioista ja ongelmista, ja tästä luottamuksesta olen erityisen otettu.

Kaiken kaikkiaan tämä hyvin väsyttävä spurtti oli kenties yksi elämäni palkitsevimpia. Olen äärimmäisen yllättänyt lähes varauksettoman positiivisesta vastaanotosta, jonka ihmisiltä sain. Yhtä lailla haluan kiittää kanssaehdokkaita siitä upeasta ja kannustavasta hengestä, josta sain Kirkkonummella nauttia. Nämä olivat eduskuntavaaleista minulle ensimmäiset mutta eivät varmasti elämäni viimeiset.

Suomessa tarvitaan nuoria päättäjiä

Suomen uusin kansalainen parkaisi ensimmäisen äänensä maailmaan palmusunnuntaina 14.4. Pitkän harkinnan jälkeen hänen vanhempansa olivat päättäneet nimetä vastasyntyneen tytön isoäitinsä mukaan Eeviksi. Vaikka perheen vanhemmat olivat haljeta ilosta uuden lapsensa syntymän takia, huolestutti heitä kuitenkin epävarma tulevaisuus. He olivat itse syntyneet juuri ennen 90-luvun lamaa, ja olivat lapsuudessaan kokeneet, minkälainen yhteiskunta voi olla, kun sen tukipalvelut pettävät.

Viiden vuoden päästä Eevi on vasta päiväkoti-ikäinen, mutta hänen koulupolkunsa on jo alkanut. Hänen vanhempiensa ei tarvitse tulevaisuuden Suomessa huolehtia hänen esiopetuksensa maksullisuudesta, sillä peruskouluun johtavat asteet on laajennettu koskemaan kaikkia. Viikonloppuisin hänen luontoa rakastavat vanhempansa vievät koko perheen yhteen monista maakuntamme kansallispuistoista, jossa he yhteistuumin bongaavat lintuja ja katselevat merimaisemia.

Kymmenen vuoden ikäisenä alakouluopiskelijana Eevi pääsee opiskelemaan moderneihin maailman parhaisiin opetustiloihin, jossa oppilaat saavat toteuttaa itseään aivan uudella tavalla. Eriyttävän opetuksen ansiosta Eevi saa haastavampia tehtäviä biologiassa sekä matematiikassa, kun taas kielten oppimisessa hän saa tarvitsemaansa lisätukea. Joka kuukausi hänen luokkansa käy vierailemassa erilaisissa museoissa Helsingissä, johon voi matkustaa sujuvasti junalla ja bussilla koko Uudeltamaalta.

15-vuotiaana Eevi pohtii jo lukioon siirtymistä ja tulevaisuuttaan. Maksuttoman toisen asteen ansiosta hänen perheensä tulotaso ei rajoita opiskelupaikan valintaa, vaan kaikki ovet ovat hänelle avoimia. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien ansiosta hän pystyy myös käymään sekä lukion että korkeakoulun kotipaikkakunnaltaan käsin, eikä hänen tarvitse etsiä asuntoa muualta pääkaupunkiseudulta. Tulevaisuus ei Eeviä pelota, sillä hän tietää, että hänen takanaan on sekä vanhempien että hyvinvointivaltion jatkuva tuki.

Mietin tulevaisuutta itsekin paljon. Ehkä jopa liian paljon. Perheen perustaminen ei ole vielä 23-vuotiaalle nuorelle miehelle ajankohtaista, mutta pohdin silti, minkälaisen yhteiskunnan jätämme tuleville sukupolville.  Ilmastonmuutos, koulutuksen epätasa-arvoisuus ja nuorten syrjäytyminen ovat kaikki ongelmia, jotka tulevat koskemaan lapsieni ikäluokkaa vielä enemmän kuin omaani.

Haluan kuitenkin uskoa, että uuden sukupolven päättäjät rakentavat Suomesta paikan, jossa meidän kaikkien on hyvä olla ja hyvä elää. Tulevaisuuden Suomea rakennetaan suurella sydämellä sekä muilla supervoimilla, ja se on voittamaton muutosvoima, jota tukemassa haluan myös itse olla mukana.

Kuka välittäisi vanhuksista?

Minulta kysytään usein, kuinka paljon 23-vuotias voi tietää häntä lähes 50 vuotiaiden hyvinvoinnista ja edunvalvonnasta. Äitini toimi isoisäni omaishoitajana samaan aikaan, kun opiskelin itse lukiossa. Näin itse silloin paraatipaikalta, millaista pienituloisen eläkeläisen elämä todellisuudessa oli.

Tutustuin Suomen hoivakotien koko kirjoon aina yksityiseltä sektorilta julkiselle asti, kun isoisäni pallotteli avustetun asumisen ja sairaalahoidon väliä. Ongelmat, jotka nousivat esiin yksityisen hoivatoiminnan väärinkäytöksissä tänä keväänä, ovat olleet läsnä jo pitkään, ja isoisäni kohtasi monet näistä varjopuolista ollessaan yksityisten hoivapalveluiden asiakkaana.

Äitini kokemuksien kautta törmäsin omaishoitajien kokemaan raskaaseen arkeen. Suomessa on noin 44 000 sopimusomaishoitajaa, mutta heidän lisäkseen maassamme toimii lähes miljoona piilossa olevaa läheisistään huolehtivaa, joista 700 000 on työelämässä. Lopulta hoitotyön paineet olivat liikaa äidillenikin, ja ukkini joutui siirtymään täysipäiväisesti laitoshoitoon.

Suomea ei voi kutsua hyvinvointivaltioksi niin kauan, kun maassamme asuvista vanhuksista ei pidetä huolta. Mikäli haluamme turvata nykyisen ja tulevien sukupolven kultaiset vuodet, meidän on nostettava hoitotyön arvostusta maassamme samalla, kun teemme siitä korotetun palkkatason kautta houkuttelevamman alan ammatinvaihtajille ja juuri kouluun päässeille.

0,7 hoitajamitoitus on myös kirjattava lakiin, mikäli haluamme pitää huolta, ettei kenenkään vanhuksen perusterveys ja perusturva ole uhattuna. Hoidon laadunvalvontaan on kiinnitettävä myös lisää huomiota ja resursseja.

Samalla meidän on panostettava uusiin avustetun ja tehostetun palveluasumisen ratkaisuihin Suomessa ja Kirkkonummella, sillä ikääntyvä väestömme tarvitsee uudet ja puhtaat tilat, jossa asua ja viihtyä. Tulevaisuuden asumisen ratkaisut ovat yhteisöllisiä ja panostavat kodinomaisuuteen sekä ennen kaikkea paikallisuuteen vanhuksen aikaisemmassa kotiympäristössä. Hyviä esimerkkejä ovat Veikkolan tuleva senioritorni ja Jokiniittyyn suunniteltu avustetun asumisen yksikkö.

Omassa kodissa asumisen pitää kuitenkin edelleen säilyä vielä tulevaisuudessakin mahdollisuutena kunnan kotihoidon tukemana. Siitä ei saa kuitenkaan kehittyä avustettua asumista korvaavaa vaihtoehtoa, joka priorisoitaisiin riittävän hoidon ja hoivan sijaan. Kodista ei saa kehittyä vanhukselle vankilaa, josta hän ei pääse pois. Kotihoidon riittävät resurssit on varmistettava sekä rahan että työvoiman puolesta, jotta vanhukset ja hoitajat saisivat molemmat nauttia inhimillisestä toimintaympäristöstä.

Tulevaisuuden vanhuspolitiikkaa ei sanele raha vaan yksilöiden tarpeet. Viimeisen neljän vuoden ajan olemme nähneet, mihin markkinavetoinen politiikka johtaa. Kun rahanahneus ohjaa yhteiskuntaamme, lentävät jopa perusihmisoikeudet romukoppaan. Kenenkään vanhuksen ei tule jäädä hyvinvointivaltiossa yksin heitteille vain siksi, että valvonta on pettänyt, tai hoitaja ei työmääränsä uuvuttamana ehdi pitää hänestä huolta.

Arton tarina

Törmäämme joka ikinen päivä lukemattomiin ihmiskohtaloihin. Pysähdymme kuitenkin liian harvoin pohtimaan sitä matkaa, jonka täysin tuntematon on kulkenut päästäkseen tuohon pisteeseen.  Ohitsemme kävelee satoja kasvoja; jokainen niistä yhtä erilainen kuin aikaisempi. Sorrumme liian usein tuomitsemaan ihmisen tämän vaatetuksen tai ulkonäön perusteella, emmekä pysähdy miettimään tämän tarinaa. Haluan nyt kertoa teille parikymppisestä Artosta, jota kukaan ei huomannut, ja ketä kukaan ei kuunnellut.

Alakoulussa Artolla meni vielä hyvin. Kavereita oli ja kaikki oli mukavaa. Yläasteelle siirryttäessä vanhat ystävät kuitenkin erkaantuivat ja heidän paikkansa ottivat kiusaajat, jotka tekivät opiskelusta suoranaista helvettiä. Artoa alkoi pelottaa mennä kouluun, ja aikaisemman itsevarmuuden korvasi sisältä kalvava ahdistus. Apua ongelmaan oli vaikea saada, ja Arto päätti kestää vain sen kaiken. Kohtahan hän pääsisi toiselle paikkakunnalle lukioon pakoon kaikkia niitä ongelmia, joita hän oli kotikoulussaan kohdannut.

Lukiossa kaikki oli aluksi paremmin. Olivathan vanhat kiusaajat poissa ja Arto voisi määritellä itsensä uudelleen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei päässyt porukoihin mukaan. Aina, kun hän yritti aloittaa keskustelun muiden kanssa, he käänsivät selkänsä ja jatkoivat keskinäistä seurusteluaan kuin hän olisi ollut vain ilmaa. Arto alkoi kuvitella, että hän oli ratkaisevasti erilainen, rikkinäinen ja ikuisesti yksinäinen.

Totuus on, ettei Arto oli kukaan yksittäinen henkilö. Hänen tarinansa on kokoelma erilaisia kohtaloita, joihin olen nuoruuteni aikana törmännyt. Arton kohtalon jakavat kymmenet tuhannet nuoret kautta Suomen, jotka ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle ja syrjäytyneet. Jokaisen heidän kohtalonsa on tragedia ja ansaitsisi tulla yhteiskunnassamme kuulluksi.

Syrjäytyminen on ongelmana ehkäistävissä ja ratkaistavissa etsivän nuoriso- ja sosiaalityön keinoin. Ehkä vielä oleellisempaa on kuitenkin kiinnittää huomiota kanssaihmiseen, ja pitää kaikki yhteiskunnassa mukana. Jokainen yksinäinen ansaitsee ystävän, sillä meillä kaikilla on tarina, jonka haluamme kertoa. Tarvitsemme vain jonkun, joka kuuntelee.

Jäähyväiset työhyvinvoinnille

Nykytyöntekijä on työllistetympi kuin koskaan. Samalla heiltä odotetaan paljon enemmän kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Joka neljäs suomalainen kärsii työuupumuksesta samaan aikaan, kun reilusti yli puolet työntekijöistä kärsii työpaikan aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta. Työntekijöistä on siis nopeasti kehittymässä kertakäyttövälineitä, jotka voidaan työntää sivuun heti, kun he muuttuvat hyödyttömiksi.

Työntekijöiden kertakäyttökulttuurin murros alkoi vuosikymmeniä sitten, mutta on korostunut entisestään Sipilän hallituskaudella. Puheet kilpailukykysopimuksesta ja työntekijöiden työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta ovat kannustaneet tuottavuuden kultin syntyä, jonka mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on uhrata oma vapaa-aikansa ja palkkatasonsa suuryritysten ja talouskasvun nimeen.

Työpahoinvoinnin ja loppuun palamisen kustannuksia eivät lopulta maksa yritykset vaan veronmaksaja. Hyvinvointivaltio pitää huolta kaikista kansalaisistaan, ja tarjoaa sen tukiverkon, johon ihminen voi tukeutua pudotessaan tyhjän päälle. Työterveyslaitoksen professori Guy Ahonen on laskenut vuonna 2016, että työpahoinvoinnista koituu Suomelle vähintään 25 miljardin euron kustannukset. Työnantajat pitää siis saada suurempaan vastuuseen työntekijöidensä hyvinvoinnista samaan aikaan, kun meidän pitäisi yhteiskuntana siirtää työpaikan painopistettä hyvinvointiin silkan tehokkuuden tavoittelemisen sijaan.

Kasvavan voiton tavoittelun aiheuttama työelämän murros tulee väkisinkin heikentämään työntekijän oikeuksia ja pahentamaan tilannetta entisestään, jos emme puutu muutospaineeseen nyt. Jokaisella suomalaisella on oikeus työpaikkaan, jossa hän kokee olonsa mielekkääksi ja arvokkaaksi. Ihmistensuojelun avulla voimme yhdessä olla varmistamassa, ettei tulevaisuuden työpaikasta kehity pyöräovea työelämästä aina suoraan roskalavalle.

Uhkapelaaminen – helppoa rahaa vai hyväksikäyttöä?

Uhkapeliriippuvuus on Suomessa merkittävä ongelma, joka koskettaa lähes 130 000 suomalaista päivittäin. Neljä viidestä suomalaisesta kertoo kokeilleensa uhkapelejä viimeisen vuoden aikana, ja valta-osalle heistä pelaaminen on vain ajanvietettä, johon he sortuvat satunnaisesti esimerkiksi kauppareissun jälkeen. YouGovin Danske Bankille teettämän kyselyn mukaan suomalainen näkee lottoamisen todennäköisempänä tapana rikastua, mitä myös Veikkaus on käyttänyt hyväksi omassa markkinoinnissaan.

Osalle suomalaisista uhkapelaaminen on kuitenkin jatkuva houkutus, jolta ei pääse pakoon heti kotiovesta astuttuaan. Itse asiassa eniten pelaavien 5% pelaajista kulutus vastaa puolesta koko rahapelikulutuksesta. Kokonaisuudessa rahapeliongelmista kärsivät pelaajat tuovat 22,5% prosenttia rahapelien kokonaistuotosta.

Veikkaus on asettanut useita erilaisia rajoituksia esimerkiksi nettipeleilleen, joiden avulla pelaaja voi rajoittaa omaa uhkapelaamistaan. Rajoitukset eivät kuitenkaan koske kolikoilla ja käteisellä toimivia pelikoneita. Harva peliongelmista kärsivä pystyy myöskään rajoittamaan omaa pelaamistaan.

On selvää, että Veikkaus tekee voitoillaan arvokasta työtä, jolla tuetaan suomalaista urheilua, tiedettä ja mielenterveystyötä. Meidän pitää kuitenkin olla kansana valmiina kysymään itseltämme, mikäli on oikeutettua rahoittaa näiden yhteisöjen toimintaa hyvin pieneltä ja riippuvaiselta kansanryhmältä kerätyn tulon kautta.

Suomalaiset ovat innokaita uhkapelaajia, mutta liika on liikaa. Tulevaisuuden takaamiseksi meidän on puututtava ongelmapelaamiseen entistä tiukemmin. Hyviä toimia olisivat esimerkiksi pelikoneiden poistaminen kaikista ruokakaupoista sekä kioskeista ja etsivän riippuvuustyön lisääminen. Pohjimmiltaan vastuu on kuitenkin Veikkauksella ja poliittisilla päättäjillä eikä palveluiden käyttäjillä. Konkreettisiin toimiin on ryhdyttävä, sillä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten hyväksikäyttö ei ole hyvinvointivaltiossa hyväksyttävää.