Riittääkö töitä tekevälle?

Valmistun itse tänä keväänä historian oppiaineestani humanististen tieteiden kandidaatiksi, ja olen sen myötä ruvennut miettimään entistä enemmän työelämään siirtymistä. Näin koronakriisin jälkeisessä aallokossa minä – ja varmasti moni muukin opiskelija – olemme miettineet, miten selviämme tulevaisuuden työmarkkinoilla. Opiskelijat ja nuoret yleensä eivät ole huolensa kanssa yksin, sillä Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan koronan jäljiltä noin 35 000 työtöntä enemmän kuin viime vuoden helmikuussa.

Maalaisjärjen valossa voisi ajatella, että koulutus suojaisi talousvaikeuksien vaikutuksilta työmarkkinoilla. 90-luvun laman esimerkki kertoo kuitenkin, miten taloudellisen kriisin vanavedessä valmistuville käy. Valtion taloudellisen tutkimuskeskus VATT:n vuonna 2017 tekemän tutkimuksen mukaan lamavuosina valmistuneiden maisterien tulotaso on muihin verrokkeihin verrattuna matalampi, ja he joutuvat uransa myöhemmissä vaiheissa muita ikäryhmiä todennäköisemmin työttömäksi.

Koronakriisiä ja 90-luvun lamaa ei voi suoraan verrata toisiinsa, mutta talouskriisien trendi Suomessa on, että ne jättävät pitkäaikaisia vaikutuksia yhteiskuntaan, jotka eivät korjaannu samaa tahtia kuin hurmoksellisesti seurattu BKT:n kasvuvauhti. Käytännössä kaikki Suomen modernina aikana kokemat talouskriisit ovat jättäneet pysyvän jäljen työttömyyteen luomalla pitkäaikaistyöttömien kovan ytimen, joiden määrä on vain kasvanut asteittaisesti kriisi kriisiltä.

Kestävä pitkäaikaistyöttömyys on myrkkyä sekä niille ihmisille, jotka joutuvat siitä kärsimään, että yhteiskunnalle, ja meidän tulisikin tehdä kaikkemme sen ehkäisemiseksi. Esimerkiksi Ruotsissa ongelmaa on lähdetty ratkaisemaan Samhall-mallin kautta, joka työllisti vuonna 2018 palkkatuen avulla noin 220 000 ihmistä. Ohjelman piirissä pitkäaikaistyöttömille ja osatyökykyisille pyritään tarjoamaan työpaikka sen sijaan, että he ajautuisivat pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Oli ratkaisu mikä tahansa, tulisi meidän modernissa hyvinvointivaltiossa pystyä tarjoamaan jokaiselle kynnelle kykenevälle työpaikka. Työttömyydestä puhutaan käytännössä aina sen aiheuttamien taloudellisten tappioiden muodossa, vaikka sen inhimillinen kustannus on myös merkittävä. Totuus on, että työllisyystoimia työpaikkojen luomiseksi ei tarvita vain valtiontalouden tasapainottamiseksi vaan myös siksi, että työpaikka on jokaisen työkykyisen oikeus.

Elvyttävän talouspolitiikan aika ei ole ohi

Melkein tasan vuosi sitten talouden näkymät olivat heikot. Koronan epäiltiin pahimmillaan romahduttavan kansantaloutemme taloudellisin aktiivisuuden pudotessa lähes nollaan. Lopulta pelätyn kaltaista romahdusta taloudessa ei kuitenkaan nähty, ja talouskasvun kehitys ylitti Tilastokeskuksen mukaan optimistisimmatkin arviot. Osaksi tähän vaikutti valtion hyvin voimakas pääasiassa velkarahalla rahoitettu elvytys, jolla tuettiin sekä julkista että yksityistä sektoria.

Velanotto herättää luonnollisesti runsaasti tunteita, koska se on ajankohtaista jossain vaiheessa melkein jokaisen elämässä ja tunnemme siten hyvin sen realiteetit. Oli kyseessä sitten asuntolaina tai auton osamaksusuunnitelma, tiedämme kaikki, että velkaa saadakseen täytyy talouden ja takuiden olla kunnossa, jotta velkoja voi vakuuttua asiakkaan maksukyvystä.  

Valtiontaloudessa velanotto ei kuitenkaan toimi samoin. Toisin kuin yksilön tapauksessa valtion maksukyky on vahva ja käytännössä ikuinen, minkä takia niille yleensä myönnetään lainaa kevyemmin ehdoin kuin kuluttajalle. Esimerkiksi, vaikka Suomen valtionvelka on tällä hetkellä suurempi kuin koskaan aiemmin, ovat velanhoidon korkokulumme matalammat kuin koskaan ennen. Raha on siis ainakin nyt halpaa, ja erityisesti näin talouden laskusuhdanteessa on järkevää sijoittaa tätä velkarahaa kohteisiin kuten infrastruktuuriin, vihreään siirtymään ja kansalaisten hyvinvointiin, jotka tuottavat pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle tuottoja ja stimuloivat taloutta.

”Raha on siis ainakin nyt halpaa, ja erityisesti näin talouden laskusuhdanteessa on järkevää sijoittaa tätä velkarahaa kohteisiin kuten infrastruktuuriin, vihreään siirtymään ja kansalaisten hyvinvointiin, jotka tuottavat pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle tuottoja ja stimuloivat taloutta.”

Eräät populistiset ”talousviisaat” ovat esittäneet, että nyt kun valo alkaa hiljalleen pilkottaa tunnelin päässä koronakriisin osalta, tulisi myös tämä elvyttävä politiikka lopettaa. Tämä olisi suuri virhe, sillä vaikka tautitilanne alkaakin nyt hiljalleen helpottaa, ei kansantaloutemme ole vielä toipunut koronasta. Tätä vielä suurempi virhe olisi lähteä toteuttamaan suoraa säästöpolitiikkaa, joka leikkaisi muutenkin koronan jäljiltä huonosti voivien kansalaistemme hyvinvoinnista.

Kaikesta tästä huolimatta meillä ei kuitenkaan ole varaa sortua pitkällä aikavälillä omahyväisyyteen. On selvää, että Suomi tarvitsee mittavia, esimerkiksi työllisyyttä nostavia, rakenneuudistuksia, jos mielimme pitää taloutemme kestävällä pohjalla ja velkojen maksukyvystämme huolta. Lyhyellä aikavälillä emme saa kuitenkaan hätiköidä, sillä pahimmillaan pysäytämme nyt hyvin alkaneen taloutemme toipumisen ja vaivutamme talouskasvumme 2010-luvun tapaan vuosikymmenen kestävään uneen.

Yritykset ansaitsevat rokotteen koronarajoitusten talousvaikutuksia vastaan

Koronatilanne Suomessa on tällä hetkellä vakava. Vaikka maassamme otettiin käyttöön muutama viikko sitten liuta uusia rajoituksia, jotka veivät maamme sulkutilaan, eivät uusien koronatapausten päivittäiset määrät ole laskeneet merkittävästi.  Nyt hallitus esittää uusia paljon rajumpia rajoituksia, jotka tulevat muuttamaan meidän elämäämme todella huomattavasti.

Riippumatta siitä, mitä mieltä meistä kukin on tulevien liikkumisrajoitusten tarpeellisuudesta, on selvää, että ihmisten jäädessä kotiin yhteiskuntamme taloudellinen aktiivisuus tulee painumaan lähes nollaan. Suomen Yrittäjät on toistuvasti todennut, että liikkumisrajoitukset olisivat toteutuessaan täyskatastrofi yrityksille, ja tulilinjalle ensimmäisenä joutuisivat kivijalkakaupat ja palveluyritykset. Työ- ja elinkeinoministeriön eli TEM:n karkeiden laskelmien mukaan menetykset pelkästään pääkaupunkiseudun yrityksillä olisivat viikossa vähintään miljardin, ellei enemmän.

Tällä hetkellä ainoa tuki, jota TEM tarjoaa yrittäjille, on valtiokonttorin myöntämä kustannustuki. Rajoituksien tiukentuessa herääkin kysymys, kuinka hyvin hakemukset pystytään käsittelemään ja miten riittävää annettu tuki on. Pahimmassa tapauksessa, mikäli yrityksien rajoituksista johtuvia tappioita ei olla valmiita kompensoimaan, ajaudutaan tilanteeseen, jossa Etelä- ja Länsi-Suomea kohtaa irtisanomisten ja konkurssien aalto.

Työntekijöiden asema on yhtä lailla koronarajoitusten myötä vaakalaudalla, jos suuri määrä yrityksiä ajautuu maksuvaikeuksiin. Lain mukaan maksukyvyttömien yritysten työntekijät ovat oikeutettuja ELY-keskukselta haettavaan palkkaturvaan 15 200 euroon asti, mutta näiden hakemusten käsittely on ruuhkaantunut ja voi viedä jopa kuusi kuukautta. Kysymys kuuluukin, miten kukaan voi selvitä näin pitkään ilman palkkatuloja varsinkin, kun uuden työpaikan saaminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys tässä koronatilanteessa.

Vaikka koronatilanne on vakava, Uudenmaan yrityssektoria ei saa uhrata tautitilanteen taltuttamiseksi. Taloudellisesti pääkaupunkiseutu on maamme tärkein taloudellinen veturi ja se ansaitsee hallitukselta tarvitsemansa tuen. Kuten rokotteet yleensä, tulisi tässäkin tapauksessa taloudellinen rokote rajoitustoimien aiheuttamia tappioita vastaan antaa mielellään etukäteen sen tehon varmistamiseksi, sillä muuten vaarannamme sekä yritysten terveyden että olemassaolon.

Naisten turvallisuus Suomessa on edelleen hataralla pohjalla

Vietämme perjantaina 19. maaliskuuta Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Suomen kaltaisessa valtiossa, joka on kansainvälisesti tunnettu naisten sekä vähemmistön oikeuksien mallimaana, on helppo ajatella, että tasa-arvo olisi valmis. Tämä väite ei voisi kuitenkaan olla kauempana totuudesta, ja viime viikkoina käyty keskustelu naisten kokemasta fyysisen ja henkisen väkivallan uhasta kuvaa hyvin, miksi näin on.

Keskustelu naisten kokemasta väkivallasta nousi esiin sosiaalisessa mediassa viime viikolla, kun poliisi Waybe Couzens pidätettiin 9. maaliskuuta epäiltynä 33-vuotiaan lontoolaisen Sarah Everardin kidnappauksesta ja raa’asta murhasta. Tapahtuma herätti runsaasti keskustelua kansainvälisesti ja sai monet naiset avautumaan heidän omista turvattomuuteen liittyvistä kokemuksistaan myös täällä kotosuomessa.

Kyselyiden mukaan ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista naisista on joutunut pelkäämään turvallisuutensa puolesta julkisilla paikoilla, ja esimerkiksi Amnesty Internationalin tietojen mukaan jopa 87 prosenttia naisista on joutunut kokemaan väkivaltaa tai sen uhkaa Suomessa. Varmasti lähes jokainen tätä tekstiä lukeva on ollut joskus huolestunut siitä, pääseekö tuttu läheinen turvallisesti kotiin.

Yksittäiset kokemukset, vaikka kammottavia nekin, eivät kuitenkaan riitä valottamaan sitä syvempää yhteiskunnallista ongelmaa, joka maatamme vaivaa. Sen osoittamiseen tarvitaan kylmää tilastotietoa, ja kuten tiedämme: numerot eivät valehtele.

Euroopan unioni toteutti vuonna 2014 kaikkia unionin silloista 28 jäsenvaltiota koskeneen kyselyn, joka kartoitti naisten kokemaa väkivaltaa sekä häirintää. Kyselyyn osallistuneista suomalaisista naisista noin 37 prosenttia oli kokenut seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa parisuhteen ulkopuolella jossain kohtaa elämänsä aikana. Samaan tutkimukseen osallistuneista naisista 39 prosenttia ilmoitti taas kokeneensa seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa kumppaniltaan elämänsä aikana. Suomi onkin toiseksi vaarallisin maa naisille EU:n sisällä, jos katsotaan lähisuhdeväkivaltaa.

Vaikuttaessaan 1800-luvun lopulla Minna Canth otti tehtäväkseen osoittaa ne tasa-arvon ongelmakohdat, jotka lävistivät silloista suomalaista yhteiskuntaa. Hän käsitteli teoksissaan avoimesti juuri naisten elämässään kokemaa turvattomuutta ja väkivaltaa, ja yksi hänen monista tavoitteistaan lieneekin ollut sen tukahduttaminen.

On surullista kuitenkin huomata, että näin yli vuosisata myöhemmin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei olla saatu täysin nujerrettua. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettei keinoja ongelmaan puuttumiseksi olisi. Päinvastoin tekemällä yksinkertaisia kuntatason ratkaisuja, kuten lisäämällä katujen valaistusta, vähentämällä katuverkon sokeita pisteitä, parantamalla julkista liikennettä ja helpottamalla pääsyä mielenterveys- ja turvakotipalveluiden piiriin, pystymme parantamaan naisten turvallisuutta ratkaisevasti.

Mikään ei kuitenkaan muutu, jos emme ensin pysty keskustelemaan ongelmasta avoimesti. Viime viikon keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta on osoittanut, kuinka vaikeaa tämän keskustelun käyminen on vielä nykypäivänäkin. Siksi kaikkien on syytä miettiä, miten naisvihamieliseen toimintaan voi omalta kohdalta puuttua, ja miten me voimme yhdessä olla mukana rakentamassa turvallisempaa huomista. Minna Canthia lainaten tulevaisuudessa ”vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä”, ja tämän muutoksen kautta yhteiskunnastamme tulee parempi ja turvallisempi paikka meille kaikille.

Anja Presnukhina & Markus Myllyniemi

Kuntavaalien siirtäminen on vastuullinen päätös

Oikeusministeriö on esittänyt kuntavaalien siirtämistä kesäkuulle, ja useat mediat ovat tähän mennessä raportoineet, että puolueista kaikki perussuomalaisia lukuun ottamatta kannattavat tätä ehdotusta. Tämä on mielestäni oikea päätös, sillä nykyisen tautitilanteen valossa on kyseenalaista, voitaisiinko kuntavaaleja järjestää turvallisesti huhtikuun 18. päivä.

Äänestystilaisuudet järjestetään usein ahtaissa tiloissa, joissa vaalityöntekijät viettävät ennakkoäänestyksen yhteydessä ja varsinaisena vaalipäivänä kymmeniä tunteja. Itse äänestystilanteessa ihmiskontaktien määrä on suuri, kun äänestäjän henkilöllisyys varmennetaan ja lipuke leimataan ennen vaaliuurnaan pudottamista. Yhdessä vaalihuoneistossa käy päivän aikana tuhansia ihmisiä, ja vaikka vaalitilaisuuden yhteydessä suositeltaisiinkin maskien käyttöä, on selvää, ettei kaikkia äänestäjiä voida niitä pakottaa käyttämään. Kuntavaalien yhteydessä siis on aito riski koronan leviämistilanteille.

Äänestäminen on demokraattisista oikeuksistamme täkein, ja sen rajoittaminen asettaa aina vaarallisen ennakkotapauksen. Sama koskee vaalien siirtämistä, ja siksi siihen ei tulisi koskaan ryhtyä vähäisin perustein. Äänioikeutta pitää kuitenkin kaikissa tilanteissa pystyä käyttämään turvallisesti, ja nykyisessä tautitilanteessa edelle mainittu ei valitettavasti välttämättä onnistuisi. Yksinomaan tämä on riittävän painava syy vaalien siirtämiselle.

Kunnissa tarvitaan nyt konkreettisia kulttuuritekoja

Korona kurittaa koko yhteiskuntaamme, ja erityisen pahasti kärsivät juuri ne alat, joiden toimintaa kokoontumisrajoitukset rajoittavat. Kulttuurialalla koronarajoitukset tarkoittivat käytännössä täyttä pysähdystä kaikelle toiminnalle vuonna 2020, minkä takia moni perinteinen tekijä on nyt vaikeassa tilanteessa. Taloudelliset puskurit on viimeistään tässä vaiheessa pandemiaa käytetty, ja alan toimijat elävät lainatulla ajalla.

Vaikka kulttuurialan toimijoiden tilanne oli ja on edelleen synkkä, joutuivat sen palvelut tästä huolimatta leikkauslistalle. Kunnat käyttivät Yleisradion tekemän selvityksen mukaan Suomessa keskimäärin 23 miljoonaa ennakoitua vähemmän kulttuurin tukemiseen viime vuonna, vaikka koko ala oli ahdingossa. Esimerkiksi Kirkkonummella kulttuuritoiminnan tukemiseen käytettiin samaisen selvityksen mukaan yli 200 000 euroa vähemmän kuin oli aluksi suunniteltu.

Koko kulttuurialaa profiloi tällä hetkellä epävarmuus. Heikentyvä koronatilanne ei vala uskoa ensi kesän tilanteeseen, ja moni alan toimija varmasti miettiikin, onko toiminnan jatkaminen enää mielekästä. Valtio jakaa opetus- ja kulttuuriministeriön kautta yhteensä 9,6 miljoonaa euroa ylimääräisiä koronatukia kulttuurialan toimijoille paikkaamaan tämän ja viime vuoden toiminnan tappioita, mutta on selvää, että tämä ei riitä. Toimiin on ryhdyttävä myös paikallisesti, jotta kirkkonummelaisten kulttuuritoimijoiden toimintaedellytykset pystytään turvaamaan.

Jätän maanantaina 8.3 pidettävässä kunnanvaltuuston kokouksessa valtuustoaloitteen, jossa esitettyjen toimenpiteiden avulla kulttuurialan yhdistysten toiminta helpottuisi Kirkkonummella. Tulen esimerkiksi ehdottomaan, että kunta lisäisi yhteistyötään kulttuuriyhdistysten kanssa ja pyrkisi tarjoamaan heille pysyviä tiloja, joissa he voisivat harjoitella ja säilyttää puvustoaan sekä lavasteitaan.

Kulttuuri on ruokaa sielulle, ja sen rooli sekä kunnan vetovoimatekijänä että yksilön hyvinvoinnin varmistavana palveluna on merkittävä. Koronan vanavedessä kulttuuriala on kuitenkin saapunut risteyskohtaan, jossa toimijoiden pitää valita, jatkavatko he toimintaansa vai keskeyttävätkö he sen kokonaan. Koko yhteiskuntamme puolesta toivon todella, etteivät kulttuurialan toimijat joutuisi päätymään jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä siitä päätöksestä kärsisimme lopulta me kaikki.

Vanhusten ja vammaisten taksikyydeistä ei saa tehdä uutta Uberia

Kirkkonummen kunnanhallitus päätti maanantaina 15.2 palauttaa paljon keskustelua herättäneen vammais- ja sosiaalihuoltolain mukaisten taksikuljetusten kulkukeskuksen takaisin virkamiesvalmisteluun. Tavoitteena tällä kertaa on selvittää muiden asiaa empivien kuntien kanssa, mitä vaihtoehtoja kulkukeskukselle paikallisesti voisi olla. Tällä hetkellä kulkukeskukseen mukaan lähtemistä pohtivat Kirkkonummen lisäksi ainakin Hanko ja Lohja.

Kunnanhallituksen tekemä päätös on oikea, ja perusteluita sille ei tarvitse hakea kaukaa. Kulkukeskus on otettu jo käyttöön kuntarajan toisella puolen Espoossa, missä paikalliset erityisryhmiin kuuluvat taksiasiakkaat ja invataksiyrittäjät ovat raportoineet useista epäkohdista. Tilatut kyydit ovat saapuneet esimerkiksi pahimmillaan tunnin myöhässä, ja kuljettajien näkökulmasta kyytien hinnat on taas kulkukeskuksessa painettu niin alas, että leivän tuominen pöytään sen piirissä ajaessa on lähes mahdotonta.

Nykyisillä korvaustasoilla kulkukeskuksen kyydeistä on kuitenkaan turha odottaa rahasampoa, sillä sen tarjoamat korvaukset ovat alle kelvon markkinahinnan. Kulkukeskus onkin monelle kuskille ennemminkin sivubisnes, jota täytyy tehdä muiden töiden ohella, mikäli hän mielii tulla toimeen.

Kulkukeskus muistuttaa siis enemmän modernia alustatalouden kyytiratkaisua Uberin ja Lyftin malliin kuin erityistarpeisten ihmisten lakisääteisten kuljetusten välityspalvelua. Vapailla markkinoilla eri sovellukset pystyvät kuitenkin kilpailemaan paremmilla työehdoilla ja laadulla, kun taas kulkukeskus – jolla on paikallinen monopoliasema erityisryhmien subventoituihin kyyteihin – pystyy taas itse sanelemaan, mihin hintaan ja millä ehdoin kyytejä ajetaan. Kuljettajilla ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua kulkukeskuksen ehtoihin siitä huolimatta, kuinka huonoja ne olisivat, mikäli he haluavat ajaa erityisryhmien kyytejä.

Mitä enemmän asiaan perehtyy, sitä enemmän tulee kuva siitä, kuinka koko uudistusta ohjaava voima on raha eikä inhimillisyys. Kulkukeskusmallin tarkoituksena ei ole luoda ekosysteemiä, jossa yrittäjät pärjäisivät tai asiakkaat saisivat laadukasta palvelua, vaan sen sijaan sen kautta pyritään maksimoimaan hyöty omistavalle osapuolelle. Yksityisillä markkinoilla voiton optimointi on odotettua, mutta kysymys kuuluukin, voiko julkinen sektori toimia samoin varsinkin, kun kyse on yhteiskuntamme haavoittuvimmista yksilöistä eli vammaisista ja vanhuksista.

Kiusaamiseen pitää puuttua tiukemmin

Koulukiusaaminen jättää ihmiseen aina jälkensä. Muistan edelleen elävästi ne hetket omilta peruskouluajoiltani, kun minua tai jotain kaveriani kiusattiin. Olin itse onneksi niin onnellisessa tilanteessa, että aina, kun tilanne uhkasi eskaloitua liian vakaksi, siihen puututtiin välittömästi asian vaatimalla vakavuudella. Kaikki lapset ja nuoret eivät kuitenkaan ole näin onnekkaassa asemassa, ja toisten kohdalla kiusaamisen kierre jatkuu kuukausia, ellei jopa vuosia.

Yksi merkittävimpiä koulukiusaamisen ongelmia on, että siihen puututaan usein reaktiivisesti ja jälkijättöisesti. Kiusaamiseen on vaikea aluksi puuttua, sillä monet tapaukset jäävät tulematta aikuisten tietouteen, kun häpeä ja pelko estävät uhria kertomasta tapahtumista eteenpäin. Toisaalta valitettavan usein myös aikuiset suoranaisesti väheksyvät kiusaamistapauksia esimerkiksi vetoamalla epämääräisiin kansanviisauksiin siitä, kuinka hevonenkin potkii rakkaudesta.

On selvää, että kiusaamisen ennaltaehkäisyyn pitäisi käyttää tulevaisuudessa entistä enemmän resursseja. Ratkaisun ongelmaan voisivat tuoda esimerkiksi kouluissa tehtävän nuorisotyön määrän lisääminen ja koulutuksen tuen sekä oppilashuollon palveluihin panostaminen. Tulevan sote-uudistuksen valmistelun yhteydessä tulee myös kiinnittää erityistä huomiota siihen, siirtyvätkö koulukuraattorit sekä -psykologit uuden maakunnan palvelukseen, jolloin heidän palvelunsa ovat taas yhden byrokraattisen muurin takana.

Jos kiusaamistapaus pääsee kuitenkin eskaloitumaan, ovat nykyiset keinot harvoin riittävät. OAJ on esimerkiksi ehdottanut, että rehtoreilla pitäisi olla oikeus evätä opetus kiusaajalta muutamaksi päiväksi. Etelä-Karjalassa väkivaltaiseksi yltyneeseen kiusaamiseen puututaan taas Vintiö-toiminnan kautta, jossa alle 15-vuotiaat lapset selvittävät tapaamisessa yhdessä poliisin kanssa tekonsa lainvastaisuuden ja korvausvastuun. Kaakkois-Suomen poliisin mukaan yksikään toiminnassa mukana ollut nuori ei ole uusinut tekojaan.

Ottaen huomioon, kuinka vakavat arvet kiusaaminen jättää nuoreen kasvavaan mieleen, ei siihen voi koskaan puuttua liian vakavasti. Koulun ja yhteiskunnan rooli kiusaamisen ehkäisemisessä on merkittävä, mutta totuus on, että myös kotiväen on kannettava vastuunsa. Pääasiallinen kasvatuksellinen rooli lapsen elämässä on aina vanhemmilla, ja ilman heidän sitoutumistaan ei kiusaamistakaan saada loppumaan.

Moni nuori kärsii koronakriisin keskellä

Korona on kääntänyt yhteiskuntamme päälaelleen, ja viime kuukausina koventuneet rajoitukset ovat sulkeneet meidät viime kevään tavoin neljän seinän sisälle. Toisin kuin viime keväänä koronakriisi ei kuitenkaan ole vasta alkanut, vaan jo lähes vuoden kestäneet rajoitukset alkavat koetella itse kunkin turnauskestävyyttä. Ihminen on luonteeltaan sosiaalinen olento, joten on täysin ymmärrettävää, että tällä hetkellä meistä moni kaipaa ystäviemme ja lähipiirimme seuraa.

Viime viikkoina olemme saaneet lukea huolestuttavia uutisia siitä, kuinka monet nuoret – ja varsinkin lukioikäiset – ovat jääneet rajoitustoimien myötä yksin. Julkisten tilojen ollessa suljettuja ja lukioiden siirryttyä etäopetukseen monen lukioikäisen ainoa seura on tietokoneen näytön sinertävä kajo.

Lukioaika on monien nuorten sosiaalisen kehityksen kannalta kriittistä aikaa. Sen aikana luodut sosiaaliset suhteet säilyvät usein läpi elämän ja luovat pohjan tuleville työelämän verkostoille. Yhtä lailla nuorten sosiaalinen piiri auttaa jaksamaan raskaiden lukio-opintojen läpi, jotka ovat nykyaikana entistä tärkeämpiä korkeakoulujen pääsykokeista luopumisen jälkeen. Pahimmillaan korona-ajan nuoret joutuvatkin huonompaan asemaan kuin muut ikäluokat ja kärsivät tästä kohtuuttoman pitkään.

Viimeisimmän vuoden 2020 keväällä kerätyn Lapin ammattikorkeakoulun koko Suomen lukiolaisiin kohdistuneen kyselyn mukaan 46 prosenttia nuorista on kokenut yksinäisyyttä koronakriisin aikana. Samaan aikaan huolestuttavasti kolmasosa kyselyyn osallistuneista oli ollut eristäytyneenä kotiinsa ja tuntenut olonsa masentuneeksi korona-aikana. Tilanne on siis kaikin puolin vakava, emmekä oikeastaan edes tule ymmärtämään sen vaikutuksia kuin vasta paljon koronan kukistamisen jälkeen.

On selvää, että pelkät tsemppiviestit ja jaksuhalit eivät riitä puuttumaan tähän kasvavaan nuorten pahoinvointiin. Nuorisotyön resurssien, mielenterveyspalveluiden ja oppilashuollon resurssien lisääminen lienee askel oikeaan suuntaan, mutta sekään tuskin ratkaisee ongelmaa täydellisesti. Karu totuus nimittäin on, että mikään ei korvaa koronarokotteen luoman laumasuojan tuomaa vapautta ja paluuta normaaliin arkeen.

Kannattaako yrittäjyys Suomessa?

Kun mielipidemittaustoimisto YouGov kysyi suomalaisilta viime vuoden joulukuussa, mikä on todennäköisin tapa rikastua, nousivat listan kärkeen säästäminen, lotossa voittaminen ja tiukka kulukuri. Yrittäminen ei kuitenkaan noussut listan kärkikahinoihin, vaikka monet suomalaiset menestystarinat ovatkin lähteneet liikkeelle yhdestä lennokkaasta liikeideasta. Rovio, Wolt ja Supercell ovat kaikki loistavia moderneja esimerkkejä siitä, kuinka pitkälle yritys voi kehittyä, jos hyvä liikeidea saa vain tarvitsemansa tuen.

Stereotyyppisesti voisi ajatella, että suomalaiset vieroksuvat yrittäjyyttä, koska kansanluonteemme ja yhteiskuntamme ei kannusta meitä kunnianhimoon ja innovatiivisuuteen. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta, sillä tilasto tilaston jälkeen on osoittanut, että Suomi on yksi Euroopan kilpailu- ja innovaatiokykyisimmistä maista.

Mikä sitten saa suomalaiset arastelemaan yrittäjäksi ryhtymistä? Vastaus kysymykseen on valitettavan yksinkertainen. Elinkeinoelämän valtuuskunta tiedusteli suomalaisten asenteita yrittäjyyteen liittyen vuoden 2019 syyskuussa, ja yli puolet kyselyyn vastanneista totesi, että ”vain hullu” ryhtyisi yrittäjäksi työn epävarmuuden vuoksi. Samaan kyselyyn vastanneista yli kolme neljästä oli sitä mieltä, että koko yhteiskuntamme hyötyisi tilanteesta, jos tukisimme avokätisemmin uusia yrittäjiä.

Selkeää on, että Suomessa tulisi ottaa harppauksia yrittäjämyönteisyyden eteen kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Tavallisen ihmisen näkökulmasta suurin työ yrittäjyyden edistämiseksi tapahtuisi kuntatasolla, jossa kunnista tulisi kehittää entistä enemmän tukevia, opastavia ja mahdollistavia yhteistyökumppaneita. Kunnat voisivat tarjota esimerkiksi start up-tukea lupaaville uusille yrityksille, avustaa yrityksiä alkuun pääsemisessä vuokraamalla toimitiloja edullisin hinnoin ja tuoda niiden palveluita paremmin julkisesti näkyviin.

Vaikka valtaosa suomalaisista yrityksistä työllistävätkin vain yhden ihmisen, ei yrittämisen arki saisi olla vain riskinkantoa ja puurtamista yksin. Paikallistahot, kunnat ja valtio pystyvät tuomaan yritykset yhteen sekä toistensa että asukkaiden kanssa, ja näin muodostamaan leveämmät hartiat, jotka auttavat pieniä tekijöitä kasvamaan seuraaviksi suomalaisiksi menestystarinoiksi.