Yhdessä vai erikseen – kehittyvien maakuntien Suomi

Uusmaalaisena kuntapäättäjänä on usein todella vaikea asettua savolaisen kollegani saappaisiin. Ne lainalaisuudet, jotka pätevät kotikunnassani Kirkkonummella, eivät välttämättä toimi samoin Rautavaarassa tai Rääkkylässä.  Vuoden 2017 tilastokeskuksen kuntatilaston mukaan kaikki sisämaan kymmenen rikkainta kuntaa löytyvät Uudeltamaalta, kun taas kymmenen köyhintä sijaitsevat kaikki Itä-Suomen neljässä eri maakunnassa.

Suomi on siis luokkayhteiskunta – ainakin ihmisen asuinpaikan perusteella katsottuna. Savon pahimmissa kriisikunnissa väestö katoaa satojen asukkaiden vuosivauhtia ja eläkeläiset muodostavat reilusti yli puolet koko kunnan väkiluvusta. Nuorilla ei yksinkertaisesti ole koulutuksen, tulotason ja työn puolesta mahdollisuuksia rakentaa enää samanlaista elämänkaarta pienessä kotipitäjässään kuin heidän isovanhemmillaan. Pikkupaikkakunnille jäävätkin lopulta vain eläkeläiset, joiden kustannuksia kuntataloudelle ei jää kunnanjohtajan lisäksi kovin moni palkansaaja jyvittämään.

Varsinaista viisasten kiveä ongelman ratkaisemiseksi ei ole. Syntyvyyden lasku ja maaseudun taantuminen ovat molemmat valitettavia globaaleja trendejä, joita emme pienenä kansana voi täysin pysäyttää. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton, ja vaikka ongelmaa ei voidakaan täysin ratkaista, voidaan sitä ainakin lieventää.

Itä-Suomen maakuntien yhteisessä maakuntasuunnitelmassa vuosille 2019-2020 ne asettavat itselleen todella kunnianhimoisen tavoitteen: seuraavan kymmenen vuoden aikana alueesta pitäisi tehdä Suomen yrityspositiivisin ja nopeimmin kansainvälistyvä maanosa.  Tavoitteellaan Itä-Suomen maakuntaliitot osuvat naulankantaan; jotta ne voivat menestyä tulevaisuuden Suomessa, tulee niiden elinvoiman tulla maakunnasta itsestään, eikä pelkästään tulonsiirtoina muualta Suomesta.

Tulevaisuuden kehittyvien maakuntien Suomessa toimitaan siis yhdessä mutta samalla myös erikseen. Kuntien ja maakuntien pitää pyrkiä kehittämään omaa elinkeinorakennettaan ja houkuttelemaan alueelleen uusia yrityksiä, eikä pelkästään luottaa, että kuntatalouden pelastaa jokavuotinen rahasäkki etelästä. Maakuntien Suomi voi nimittäin tulevaisuudessa olla ainakin minun mielessäni entistä elinvoimaisempi, teknologiapositiivisempi ja houkuttelevampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta vain ja ainoastaan silloin, jos se todella uskaltaa katsoa eteenpäin ja tarttua tuumasta toimeen

Uljas uusi Suomi

Minä sairastan x-kromosomillista resessiivistä iktyoosia. Sairauden hienosta nimestä voi kuka tahansa biologiaa lukenut päätellä, että tauti periytyy äidiltä lapselle; kyse ei siis ole mistään itse aiheutetusta. Iktyoosin oireet vaikuttavat elämääni erityisesti talvikuukausina, mutta sen aiheuttama kalansuomuihottuma ei ole ollut kuitenkaan este normaalille arkiaskareilleni. Tähän asti olen elämässäni pystynyt peittämään tämän nolon vaivan pitämällä pitkähihaista paitaa, mutta tulevaisuudessa siitä voi tulla stigma, joka leimaa minua lopun ikääni.

Gattaca on amerikkalainen elokuva, jossa nuorimies ei saa toteuttaa unelmiaan huonon geeniperimänsä takia. Onko tämä kohta minunkin kohtaloni? Jos alamme arvottaa ihmisiä heidän terveydentilansa ja elintapojensa perusteella, ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka loisimme samalla pohjan yhteiskunnalle, jossa toiset ovat muita arvokkaampia.

Uudessa SoTe-pisteytysjärjestelmässä meidän jokaisen hengellemme asetettaisiin arvo. Me emme enää siis olisi yhteiskunnan, valtion tai palveluntuottajien silmissä samanarvoisia. Meistä jokainen tiivistettäisiin osaksi lukujen kohorttia, jossa yksittäinen ihmisarvomme unohdettaisiin täysin. Tämä – jos mikä – on perustuslaillisen ja yleisinhimillisen yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista.

Samaan aikaan herää kysymys, mikäli valtiolla on oikeasti edes oikeus kerätä tällainen määrä arvottavaa tietoa meistä jokaisesta ilman meidän omaa suostumustamme. Pahimmillaan meillä ei edes itse olisi pääsyä tähän tietoon, vaan päinvastoin se tavoittaisi ainoastaan palvelua tarjoavat yritykset ja yhteisöt. Saattaisimme siis olla merkittyjä miehiä tietämättä tästä assosiaatiosta itse yhtään mitään.

Tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden vakaana kannattajana en voi olla muuta kuin hyvin huolissani ja suoranaisen ällistynyt nykyisestä kehityksestä. Meillä jokaisella tulee olla oikeus tasapuoliseen hoitoon ja ennen kaikkea elämään. Uusi pisteytysjärjestelmä antaa kuitenkin valtiolle mahdollisuuden arvottaa sen kansalaisia ja lopulta päättää, ketkä ovat sen toiminnan kannalta ei-toivuttuja ja kestämättömiä.

Nykymaailmassa tuntuu siltä, että meillä jokaisella on rahallinen arvo, joka määräytyy terveydentilan, koulutuksen ja perhetaustan kautta. Arvoltaan korkeimmat pääsevät käyttämään uusimpia hoitomuotoja, kun taas heikko-osaisten paikka on virtuaalisessa vaivaistalossa. Ehkäpä se on myös minun kohtaloni.

Lemmenlaiva Finlandia

Seksi ja seksuaalisuus ovat arkipäivää nykypäivän yhteiskunnassa. Telkkari on täynnä Temptation Islandin kaltaisia ohjelmia, jotka heruvat erotiikkaa ja ovat täynnä irtoseksin esimerkkejä sarjan nuorille katsojille. Kaikesta tästä yhteiskunnan korruptoivasta propagandasta huolimatta nykynuoret käyttäytyvät vastuullisemmin kuin mikään sitä edeltänyt sukupolvi. Kännääminen ja nuorena seukkaaminen eivät ole enää yksinkertaisesti in.

Tilastokeskuksen vuoden 2017 väestötietojen valossa yksikään Suomen kunta – kaupunkeja lukuun ottamatta – ei kasvaisi ilman ulkomaista nettomaahanmuuttoa. Syntyvyyden lasku on siis koko maata vaivaava ongelma, eivätkä siltä säästy edes pääkaupunkiseudun kasvavat ympäryskunnat. Ongelma on jo niin vakava, että siihen on herätty jo ministeriötasolla.

Syntyvyyden lasku olisi helppo selittää uuden Tinder-deittikulttuurin esiinnousulla ja nuorten sitoutumispelolla, mutta taustalla vellovat huomattavasti synkemmät ja musertavammat syyt. Väestöliiton perhebarometrin tulosten mukaan erityisesti työttömien, vähiten koulutettujen ja pienituloisten käsitys sopivasta lasten määrästä on alentunut. Kaiken taustalla vaikuttaakin siis näköalattomuus.

Näin yliopistolaisen näkökulmasta ajatus lasten hankkimisesta vielä näin kaksikymppisenä kauhistuttaa. Toisin kuin ehkä viime vuosituhannella vakaan työn hankkiminen ei yhtäkkiä olekaan itsestäänselvyys – päinvastoin työmarkkinoilla uudeksi normiksi ovat muodostuneet nollatuntisopimukset ja ikuiset koeajat, jotka eivät saa ainakaan minua luottavaiseksi elatusmahdollisuuksistani.

Nykynuorista ei siis ole tullut seksinnälkäisiä vastuuttomia hedonisteja, vaan he katsovat entistä enemmän tulevaisuuteen. He ovat entistä varovaisempia ja tekevät rehellisesti vastuullisia päätöksiä tulevaisuutensa suhteen. Sen sijaan, että poliitikot syyttäisivätkään nuoria #synnytystalkoot hengessä, voisivat Arkadianmäen miehet pohtia, miten heidän omat toimintansa ovat johtaneet nykyiseen näköalattomuuden tilanteeseen.

Ratkaisu tilanteeseen ei siis ole perustaa Suomen valtion paritustoimisto OY AB:ta kuten valtionvarainministeri Petteri Orpo aikaisemmin tällä viikolla ehdotti. Nuoret kyllä löytävät toisensa, jos heille vain annetaan mahdollisuus perustaa perhe ja elää todellista keskiluokkaista elämää. Lasten pitäisi nimittäin olla meidän jokaisen elämämme ilo eikä jokin taakka, jota meidän tulisi kestää isänmaan etu mielessä.

Minun sisällissotani

Sisällissota on edelleen lähes vuosisata sen päättymisen jälkeen suomalaisille raskas puheenaihe. Se jakaa kansaa kahteen leiriin sekä sen tulkinnan että mielipiteen pohjalta. Oliko kyseessä punakapina vai pikemminkin vapaussota? Tähän kysymykseen ja moneen muuhunkaan ei ole yksiselitteistä tai oikeaa vastausta. Me kaikki haluamme selittää sisällissodan tapahtumat meidän omalla tavallamme. Minun tarinani on tämä.

Lähes päivälleen sata vuotta sitten saksalainen Ostsee-divisioona teki maihinnousun Hankoniemeen tavoitteenaan päihittää Etelä-Suomea keväällä hallinnut puna-armeija. Saksalaisten vierailu Suomessa oli jopa valkoiselle johdolle kaikkea muuta kuin tervetullut, ja ilmassa leijui vahva opportunismin lemu.
Ostsee-divisioonaan kuului nuorehko ja innokas saksansuomalainen Erich Arnicke niminen sotilas, joka oli saanut tulikasteensa ensimmäisessä maailmansodassa itärintamalla Venäjää vastaa. Hänet oli kuitenkin pian kotiutettu hänen saamansa vakavan vamman vuoksi, ja sota oli ainakin hänen omassa mielessään jäänyt häneltä kesken.

Samaan aikaan Erichin veli Bruno oli hänkin palannut itärintaman taistelutantereilta kotisuomeensa Neuvosto-Venäjän kanssa saavutetun tulitaukosopimuksen jälkeen. Sodassa karaistuneen miehen lähes ensimmäinen vaisto oli tarttua uudelleen aseisiin ja liittyä paikallisen suojeluskunnan taisteluun puna-armeijaa vastaan.

Nämä molemmat miehet ovat minulle sukua: Bruno on isoäitini isoisä ja Erich isoäitini isosetä. Vaikka en ehkä allekirjoitakaan miesten tekoja sisällissodassa ja ajatusmaailmamme eivät voisi olla yhtään kauempana toisistamme, on kiistämätön tosiasia, että olemme lopulta samaa lihaa ja verta.

Brunon taistelut sisällissodassa loppuivat jo Tampereen valtaukseen, mutta Erich jatkoi sodassa aina sen viimeisiin päiviin saakka. Hangosta Ostsee-divisioona jatkoi voittojen saattelemana pitkin Hyvinkään rautatietä aina Nummelaan asti, missä he kohtasivat punaisten osalta todella raskasta vastarintaa. Taistelujen yhteydessä paikallisia punaisia joukkoja vahvistivat kaartilaiset Karkkilasta, Kirkkonummelta ja Veikkolasta.

On pelottavaa ajatella, mitä Erich olisi tässä tilanteessa tehnyt. Jos olisin syntynyt sata vuotta aiemmin, olisin lähes varmasti ollut mukana noissa vahvistusjoukoissa, jotka saapuivat Nummelaan. Jos harjun yhdellä puolella olisin ollut minä ja toisella hän, olisiko hän ampunut? Olisinko minä ampunut?

Onneksi tämä on yksi kysymys, johon minun ei tarvitse vastata. 2000-luvulla syntyneenä suomalaisena olen ollut etuoikeutettu, ettei minun tarvitse tehdä tuota valintaa tai edes yrittää löytää vastausta tuohon kysymykseen. Samalla on myös tärkeää, ettei kukaan tuleviin sukupolviin kuuluvista joudu yrittämään löytämään vastausta tähän makaaberiin kysymykseen.

Tähän mahdottomaan kysymykseen ei nimittäin ole yhtään oikeaa vastausta.

Make Uusimaa Great Again

Onko Uusimaa joskus ollut suuri? Kysyin itseltäni tätä kysymystä useaan kertaan, kun pohdin kampanjani keskeisiä teemoja. Pitkään pohdittuani totesin kuitenkin, ettei tähän kovin yksinkertaiseen kysymykseen voi löytää vastausta ensin kysymättä, mikä maakuntamme rooli oikeastaan on ollut Suomen ja myös pohjoismaiden historiassa.

Nimensä Uusimaa on perinyt ruotsalaisilta uudisasukkailta, jotka saapuivat 1200-luvulla tähän suomalaisten heimojen hylkäämään maahan ja ristivät alueen osaksi Ruotsin valtakuntaa. Samalla ruotsalaiset perustivat monet nykypäiväänkin säilyneet kirkonkylät kuten Kirkkonummen, Lohjan, Vihdin sekä Espoon ja kylvivät siemenet sille vuosisataiselle menestykselle, josta maakuntamme – ja samalla kotimaamme – on saanut nauttia.

Todelliseen arvoonsa kotomme pääsi kuitenkin 1812, kun Helsinki korvasi Turun Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupunkina, ja siirsi valtakunnan uuden painopisteen tänne oikeaan etelään. Helsingistä muodostuikin pian Itämeren kiistaton helmi, josta kasvoi nopeasti uusi valtamerenkaupan ja kansainvälisyyden keskus, joka johdattaisi maamme myöhemmin 2000-luvulle.

Kotimaamme kehityksessä Uudellamaalla onkin siis ollut ainutlaatuinen rooli. Nykyaikana siitä on muodostunut tukipilari, joka kannattelee talousmahdillaan ja innovatiivisuudellaan koko Suomea. Historiallisesti maakuntamme ylsi yhdeksi Pohjois-Euroopan vauraimmista ja tarjosi sen asukkaille runsaat elinolot sekä vapauden ohjata omaa elämäänsä.

Uusimaa on siis suuri, mutta nykyaikana enää vain Suomen mittakaavassa. Maakuntamme kantaa takanaan valtavaa potentiaalia, jota hyödyntämällä voisimme luoda valtavasti uutta hyvinvointia ja elinvoimaa koko kansallemme. Valitettavasti nykytilanteessa aluepolitiikka ajaa näitä mahdollisuuksia enemmän ja enemmän pois käsistämme, ja johtaa käsittämättömään tilanteeseen, jossa emme varsinaisesti kontrolloi enää omaa kohtaloamme. Me elämme maailmassa, jossa meidän kasvumme ruokkii muuta Suomea.

Maatamme rakennetaan yhdessä – tämä on meille kaikille selvää. Suomea ei voida kuitenkaan rakentaa politiikalla, jossa osa sen alueista hyötyy täysin epäsuhtaisesti muiden saavutuksista. Meillä jokaisella tulee olla oikeus olla oman onnemme seppiä ja hyötyä raskaan työmme palkinnoista. Muuten voimme yhtä hyvin itsekin iskeä hanskat tiskiin ja palata uunin pankolle nukkumaan.

Ressu Strikes Back

Ikivanha oppikouluni Ressu on aina ollut kova koulu. Se on synnyttänyt monta demarivaikuttajaa kuten Väinö Tannerin ja Pentti Arajärven. Omena ei kuitenkaan nykypäivänäkään ole kadonnut kauas puusta; oppilaat ovat Ressun lukiossa edelleen taitavia eivätkä ota mitään tietoa vastaan ensin kritisoimatta sitä.

Sain huomata tämän taas tänä perjantaina, kun vierailin vanhan hissanmaikkani kutsumana yhteiskuntaopin tunnilla pitämässä oppitunnin nuorten vaikuttamisesta. Oppilaiden kysymykset tulivat kuin apteekin hyllyltä ja tarttuivat juuri oikeisiin asioihin.

He vaativat konkreettisia vastauksia ja vaihtoehtoja eivätkä tyytyneet vain tyypillisiin poliitikon pehmopuheisiin. Nämä nykynuoret ovat totisesti kyvykkäitä sekä osaavia, ja jos tämä minkäänlainen viittaus nuorten nykytasosta, niin olemme tulevaisuudessa todella hyvissä käsissä.

Hyvää naistenpäivää!

Naistenpäivän voisi sivuuttaa vain yhtenä uutena kaupallisena juhlapyhänä, jolloin miehet rauhoittavat mielensä hankkimalla rakastetulleen kimpun ruusuja ja suklaarasian. Todellisuudessa se tarjoaa kuitenkin meille mahdollisuuden itsetutkiskeluun ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Vaikka naisten oikeudet ovatkin Suomessa kenties maailman parhaalla mallilla, saamme silti törmätä lähes kuukausittain otsikkoihin naisten alipalkkauksesta ja heidän työelämässään kohtaamista monista haasteista. Naisen euro on siis edelleen 80 senttiä – kyseessä ei ole mikään myytti.

Usein pelottaakin ajatella, miten naisten oikeudet toteutuvat muualla maailmassa, kun väärinkäytöksiä toteutuu täälläkin niin paljon. Pelkästään tänä vuonna mediahuomiota saavuttanut #metoo-kampanja on hyvin osoittanut, kuinka hyväksikäyttö on arkipäivää monen naisen elämässä.

Pidetään siis yhdessä huolta siitä, että naistenpäivästä ei tule vain juhlapyhää, jolla pesemme kätemme. Jaan itsekin tänä vuonna kukkia mutta samalla yritän parhaani mukaan välittää vähän syvempääkin viestiä.