Kuka olen?

Olen 22-vuotias paljasjalkainen kirkkonummelainen, jonka intohimoja ovat lenkkeily, eräjormailu ja jääkiekko. Perheeseeni kuuluu minun lisäkseni yhdeksänvuotias bostoninterrieri Max, joka jaksaa herättää minut jokaiseen aamuun yhtä virkeänä.

Opiskelen luottamustehtävieni ohella Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, jossa suoritan historian kandidaatin tutkintoa erikoistuen poliittiseen ja geopoliittiseen historiaan. Minut valittiin vuonna 2017 ensimmäisellä kerralla valtuustoon, jossa pääsin heti vaikuttamaan demarien valtuustoryhmän puheenjohtajana.

Suomalainen tasavertainen hyvinvointiyhteiskunta on ollut minulle henkilökohtaisesti tärkeä jo syntymästäni saakka. Perin äitini kautta harvinaisen perinnöllisen ihosairauden, joka on ollut jatkuva haitta jo heti syntymäni jälkeen. Hyvinvointiyhteiskunnan tukipalvelut ovat kuitenkin mahdollistaneet sen, että olen saanut elää täysin normaalin lapsuuden ja nuoruuden, eikä sairaudesta ole kehkeytynyt niin pahaa haittaa kuin siitä olisi voinut.

Samalla olen elämäni kautta saanut huomata, kuinka tärkeä tasa-arvoinen ja luokaton yhteiskunta on ihmisen kehityksen kannalta. Olen saanut todella suuren etuoikeuden matkustaa ja kiertää maailmaa pienestä lapsesta saakka ja sen ansiosta uskon ymmärtäväni, miksi me olemme niin onnellista kansaa. Me suomalaiset uskallamme kohdata toisemme samanarvoisina ihmisinä emmekä taivu sen liioimmin herroitteluun kuin syrjintäänkään.

Tämä ei kuitenkaan ole itseisarvo edes meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme. Mieleeni on ikuisesti syöpyneet erään kiinalaisen kerjäläispojan kasvot. Olin itse ehkä noin 12-vuotias teini-iän partaalla oleva nuori, eikä kohtaamani poika ollut yhtään sen vanhempi. Ymmärsin tuolloin ensimmäistä kertaa, mitä yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja etuoikeus oikeastaan tarkoittaa. Minulle tämä matka merkitsi aluksi piipahdusta vieraaseen kulttuuriin ja tutustumista maan uskomattoman moderneihin sekä henkeäsalpaaviin kaupunkeihin, mutta se lopulta muutti minut lähes täysin ihmisenä.

Vähemmissä määrin törmäsin tähän eriarvoisuuteen myös Englannissa, jossa kaupungit olivat kuukausi kuukaudelta entistä segregoiduimpia rikkaiden ja köyhien välillä. Hiljalleen eri luokkien kaupunginosat kasvoivat irralleen toisistaan, kunnes lopulta rikkaat piiloutuivat porttien sekä aitojen taakse, kun eri yhteiskuntaluokkien välinen kuilu oli yksinkertaisesti liian suuri heidän kuplansa kestettäväkseen.

Me emme saa uskoa, että olisimme jollain tavalla immuuneja tälle kehityksellä Suomessakaan. Eriarvoistuminen on täälläkin pohjoisen perukoilla kasvava ongelma, ja yhteiskunnan rikkain kymmenes omistaa täälläkin yhtä paljon omaisuutta kuin loput yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä.

Menestyminen on yhteiskunnan elinehto, sillä se pitää kansantaloutemme pyörät pyörimässä. Se ei kuitenkaan saa olla harvan joukon etuoikeus, joka pahimmillaan periytyy suvussa säätyvallan tapaan. Meillä jokaisella tulee olla oikeus menestyä ja nauttia hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkosta ja palveluista, sillä eriarvoisuus ei ole yksinkertaisesti meidän kenenkään etu. Eriarvoisuuden luoma yhteiskunnallinen pahoinvointi tulee yhteiskunnalle monin verroin kalliimmaksi kuin nopean ja vastuuttoman kasvun taloudelliset hyödyt.

Aion henkilökohtaisesti tehdä kaikkeni, että tämä mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu meidän kaikkien kohdalla vielä tulevaisuudessakin. Entä sinä?