Jäähyväiset työhyvinvoinnille

Nykytyöntekijä on työllistetympi kuin koskaan. Samalla heiltä odotetaan paljon enemmän kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Joka neljäs suomalainen kärsii työuupumuksesta samaan aikaan, kun reilusti yli puolet työntekijöistä kärsii työpaikan aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta. Työntekijöistä on siis nopeasti kehittymässä kertakäyttövälineitä, jotka voidaan työntää sivuun heti, kun he muuttuvat hyödyttömiksi.

Työntekijöiden kertakäyttökulttuurin murros alkoi vuosikymmeniä sitten, mutta on korostunut entisestään Sipilän hallituskaudella. Puheet kilpailukykysopimuksesta ja työntekijöiden työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta ovat kannustaneet tuottavuuden kultin syntyä, jonka mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on uhrata oma vapaa-aikansa ja palkkatasonsa suuryritysten ja talouskasvun nimeen.

Työpahoinvoinnin ja loppuun palamisen kustannuksia eivät lopulta maksa yritykset vaan veronmaksaja. Hyvinvointivaltio pitää huolta kaikista kansalaisistaan, ja tarjoaa sen tukiverkon, johon ihminen voi tukeutua pudotessaan tyhjän päälle. Työterveyslaitoksen professori Guy Ahonen on laskenut vuonna 2016, että työpahoinvoinnista koituu Suomelle vähintään 25 miljardin euron kustannukset. Työnantajat pitää siis saada suurempaan vastuuseen työntekijöidensä hyvinvoinnista samaan aikaan, kun meidän pitäisi yhteiskuntana siirtää työpaikan painopistettä hyvinvointiin silkan tehokkuuden tavoittelemisen sijaan.

Kasvavan voiton tavoittelun aiheuttama työelämän murros tulee väkisinkin heikentämään työntekijän oikeuksia ja pahentamaan tilannetta entisestään, jos emme puutu muutospaineeseen nyt. Jokaisella suomalaisella on oikeus työpaikkaan, jossa hän kokee olonsa mielekkääksi ja arvokkaaksi. Ihmistensuojelun avulla voimme yhdessä olla varmistamassa, ettei tulevaisuuden työpaikasta kehity pyöräovea työelämästä aina suoraan roskalavalle.

Uhkapelaaminen – helppoa rahaa vai hyväksikäyttöä?

Uhkapeliriippuvuus on Suomessa merkittävä ongelma, joka koskettaa lähes 130 000 suomalaista päivittäin. Neljä viidestä suomalaisesta kertoo kokeilleensa uhkapelejä viimeisen vuoden aikana, ja valta-osalle heistä pelaaminen on vain ajanvietettä, johon he sortuvat satunnaisesti esimerkiksi kauppareissun jälkeen. YouGovin Danske Bankille teettämän kyselyn mukaan suomalainen näkee lottoamisen todennäköisempänä tapana rikastua, mitä myös Veikkaus on käyttänyt hyväksi omassa markkinoinnissaan.

Osalle suomalaisista uhkapelaaminen on kuitenkin jatkuva houkutus, jolta ei pääse pakoon heti kotiovesta astuttuaan. Itse asiassa eniten pelaavien 5% pelaajista kulutus vastaa puolesta koko rahapelikulutuksesta. Kokonaisuudessa rahapeliongelmista kärsivät pelaajat tuovat 22,5% prosenttia rahapelien kokonaistuotosta.

Veikkaus on asettanut useita erilaisia rajoituksia esimerkiksi nettipeleilleen, joiden avulla pelaaja voi rajoittaa omaa uhkapelaamistaan. Rajoitukset eivät kuitenkaan koske kolikoilla ja käteisellä toimivia pelikoneita. Harva peliongelmista kärsivä pystyy myöskään rajoittamaan omaa pelaamistaan.

On selvää, että Veikkaus tekee voitoillaan arvokasta työtä, jolla tuetaan suomalaista urheilua, tiedettä ja mielenterveystyötä. Meidän pitää kuitenkin olla kansana valmiina kysymään itseltämme, mikäli on oikeutettua rahoittaa näiden yhteisöjen toimintaa hyvin pieneltä ja riippuvaiselta kansanryhmältä kerätyn tulon kautta.

Suomalaiset ovat innokaita uhkapelaajia, mutta liika on liikaa. Tulevaisuuden takaamiseksi meidän on puututtava ongelmapelaamiseen entistä tiukemmin. Hyviä toimia olisivat esimerkiksi pelikoneiden poistaminen kaikista ruokakaupoista sekä kioskeista ja etsivän riippuvuustyön lisääminen. Pohjimmiltaan vastuu on kuitenkin Veikkauksella ja poliittisilla päättäjillä eikä palveluiden käyttäjillä. Konkreettisiin toimiin on ryhdyttävä, sillä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten hyväksikäyttö ei ole hyvinvointivaltiossa hyväksyttävää.

 

Britain’s Brexit Dilemma

It is often said that it is arrogance that proves to be the downfall of all nations. A period of unchecked growth and little oversight leads to a situation, where the ruling class becomes decadent and incapable of tending the country at large. Gone are the days of human development, replaced by the idea of individual success and monetary gain.

Here represented, is a nation of regression rather than progression, powered simply by the idea of unyielding hubris and a sense of nostalgia. Such is the path that the United Kingdom has opted to follow, and from which it won’t likely return.

Next week’s votes will ultimately decide whether this kingdom shall indeed stay united in the years to come, however, the apparent deadlock of the government support the pessimist sentiment. With prime minister Theresa May’s deal unlikely to pass, it will come down to the votes on Wednesday and Thursday, to determine Britain’s future on the world stage.

Wednesday’s vote will most likely lead to a resounding no from the House of Commons regarding a no-deal Brexit but forecasting the results of the Thursday’s vote on a second referendum, is far more difficult. Ultimately, a people’s vote would not bring any solution to UK’s Brexit dilemma, as remain would most likely only win by a very small margin leading to even greater division in British society.

The European Union has clearly stated that for the Article 25 deadline to be extended, Britain must have concrete plans on, how to mend the Brexit schism. With the negotiations approaching their 33rd unilateral round, many EU members are starting to suffer fatigue, and would rather just see Britain go than continue this charade any further.

The approaching EU elections in May also make a case against an extension, as the Union wants to quell any unnecessary anti-federalist populism from both the left and the right. And even if the EU were to allow an extension of article 25, it would come at a great compromise to the UK to which the Brits would never concede to.

Theresa May’s Brexit plan aptly proves, how a soft exit from the European Union is impossible. It leaves both the remain and leave camps unhappy, only satisfying a quarter of the population. A no deal or a no Brexit-solution would, however, allow the politicians to claim to have followed their constituent’s literal will.

As easy as it would be to blame the failure of the Brexit negotiations on the rushed approach of the UK government or uncompromising attitude of the EU officials, the truth is that the British have been on track to leave the Union for decades. They have consistently been the problem child that have prevented further EU co-operation and internal reform.

Ironically, it is the Brits’ nostalgia for empire and queen and country that are leading them to ruin. Whether the British can swallow their pride and save their now very disunited kingdom, remains to be seen. Withal, an eleventh-hour solution to Britain’s Brexit dilemma seems unlikely and with the ides of March approaching, it seems the UK will walk away empty handed from this game of double or nothing.

Hyvää naistenpäivää!

Tanssiminen oli minulle nuorena henkireikä. En itse peruskouluikäisenä valinnut perinteistä joukkueharrastusta, ja päätynyt pelaamaan salibandyä tai futsalia, vaan vietin aikani harrastaen paritanssia. Sain kuulla tästä koulussa, ja minua haukuttiin mitä luovimmin tavoin. Kaikki erilainen on pelottavaa ja siksi joidenkin yksilöiden mielestä samalla uhkaavaa.

Sukupuoliroolit ovat vahvasti läsnä edelleen modernissa yhteiskunnassamme, ja ne ohjaavat käyttäytymistämme ja kehitystämme tiellämme aikuisiksi ihmisiksi. Olen itse ollut onnekas, sillä perheessäni perinteisiä sukupuolirooleja ollaan uskallettu haastaa. Isoäitini, jonka lasken yhdeksi suurimmista roolimalleistani, oli kahvilayrittäjä aikana, jolloin naisen paikka oli perinteisesti kotona. Äitini on jatkanut samalla yrittäjyyden tiellä osaksi isoäitini esimerkin rohkaisemana ensin kuitenkin luovuttuaan sihteerin työstään, johon hän oli kouluttautunut osaksi yhteiskunnan lokeroinnin seurauksena. Kenenkään nuoren tytön tai pojan ei pitäisi kokea, että hänen sukupuolensa rajoittaa hänen elämäänsä tai tulevaisuuttaan.

Surullinen totuus kuitenkin on, että Suomessa ja maailmalla sukupuolisyrjintä on arkipäiväistä. Kotimaassa lasten hoivavastuu jakaantuu edelleen äidin ja isän välillä epäsuhtaisesti samalla, kun naisen asema työelämässä on miestä heikompi. Naisiin kohdistuva väkivalta on myös ongelma, johon meidän tulisi välittömästi puuttua.

Kansainvälisesti ongelmat ovat huomattavasti merkittävämpiä, ja naisten asema esimerkiksi monissa Lähi-Idän maissa on lähes olematon. Maailmassa on siis paljon tehtävää, mikäli haluamme luoda yhteiskunnan, jossa kaikki voivat hyvin sukupuolesta riippumatta.

Me sosiaalidemokraatit olemme olleet aina muutoksen airuita. Puolueemme naisasia-aktiivien ansiosta Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa naiset saivat täydet poliittiset oikeudet. Nyt yli sata vuotta tapahtuneen jälkeen meidän on jälleen ohjattava maatamme muutoksen tiellä. Uusia sukupuolipoliittisia kysymyksiä ovat perhevapaauudistus, palkkatasa-arvo ja sukupuolen moninaisuus. Töitä on myös tehtävä kansainvälisesti, jotta voisimme saavuttaa todellisen tasa-arvon kaikkialla maailmassa.

Työnsarkaa on paljon ja on vaikeaa valita, mistä oikeastaan edes aloittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että politiikka on tahtopeliä ja kaikki, jotka tahtovat tarpeeksi, voivat muuttaa maailmaa.

STOP ELÄKELÄISKÖYHYYS!

Historiasta on aina hyvä oppia. Sanon näin sekä historian opiskelijana että yhteiskuntatieteilijänä. Vietin lukioikäisenä paljon aikaa nyt jo edesmenneen isoisäni kanssa, ja keskustelimme paljon yhdessä hänen lapsuudenkokemuksistaan Helsingin maalaiskunnassa. Moni tarina on jäänyt mieleeni, mutta yhden muistan muita elävämmin. Ukkini Helmer kertoi minulle ikääntyneestä naisesta, joka ei ollut löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa ja ansaitsi elantonsa kiertämällä talosta taloon vielä seitsemänkymppisenä.

Kiertolaisuus oli Suomessa vielä 1930-luvulla yleistä, sillä sosiaaliturvajärjestelmää ei ollut. Eläke oli harvinaisuus, joka oli varattu valtion virkamiehille. Sotien jälkeen suomalaiset oppivat kuitenkin virheistään ja lähtivät kehittämään hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka hedelmistä saamme nauttia edelleen.

Eläkeläisköyhyys on kuitenkin lähes puoli vuosisataa hyvinvointivaltion perustamisen jälkeen edelleen yhteiskunnassamme läsnä. Todennäköisin pienituloinen on alle 55-vuotias työkyvyttömyyseläkkeellä kituuttava eläkeläinen, joka saa valtiolta keskimäärin 777 euroa tukea. Kokonaisuudessa yli 400 000 eläkeläistä elää Suomessa köyhyysrajan alapuolella.

Tilanne on huolestuttava, eikä todennäköisesti helpotu yhtään tulevaisuudessa ilman nopeita toimia. Nykynuorten työurat tulevat olemaan entistä sirpaleisempia, mikä tulee osaltaan vaikuttamaan heidän eläkekertymäänsä. Samalla maahamme on syntymässä uusi keski-ikätyöttömien ryhmä, jotka uhkaavat jäädä työelämän ulkopuolelle ikäsyrjinnän takia. Vakaa työpaikka, ja sen kautta ihmisen arvoinen eläke, ei siis ole enää itsestäänselvyys vaan pikemminkin laskeva trendi.

Jokaisella suomalaisella on oikeus nauttia eläkepäivistään. Meidän on varmistettava, että kaikilla on pääsy riittävään tulotasoon tulevaisuudessa. Eläkeläisköyhyyden ehkäisemiseksi meidän on nostettava minimieläkkeiden tasoa ja pidettävä huolta, että vanhuksilla on rahaa elämän perustarpeisiin ja vähän muuhunkin. On myös pohdittava, olisiko tarkoituksenmukaista sitoa kaikkein pienimmät eläkkeet palkkatasoon hintatason sijaan.

Suomi on joskus historian pimeinä hetkinä ollut selviytymisyhteiskunta, ja en ainakaan itse halua, että palaamme takaisin tähän ajatusmalliin. Maailmassa kaikki ihmistyö on sukupuolet ylittävää yhteistyötä, ja sen oivaltaminen on aina ollut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan vahvuus.

Demokratia kuolee hiljaisuudessa

Olen aina mieltänyt Suomen yhdeksi maailman vapaimmista valtioista, joissa voimme luottaa hyvään hallintotapaan ja parlamentaariseen käsittelyyn. Päätökset tehdään asiantuntijoita kuulemalla ja faktatiedon perusteella. Viimeisen vuoden tapahtumat ovat kuitenkin murentaneet tätä käsitystä, ja saaneet minut ymmärtämään, ettei mikään oikeusvaltio ole ikuinen.

Kun sosiaali- ja terveysvaliokunnan keskustalainen varapuheenjohtaja Hannakaisa Heikkinen päätti lopettaa asiantuntijoiden kuulemisen varsinaisen puheenjohtajan Krista Kiurun ollessa poissa vain 15 minuutin ajan, hän ylitti rajan, jota ei pitäisi ylittää missään demokraattisessa valtiossa. Vaikka jotkut nykyisen hallituksen ministerit vähättelevät tokaisuidensa perusteella koulutettuja ja asiaansa perehtyneitä ammattilaisia, en olisi koskaan uskonut, että joutuisin kansaisena tällaisen poliittisen näytelmän todistajaksi.

Oikeustieteen professori Pauli Rautiainen arvioi myöhään keskiviikkona, että hallituksen sotelausunto tulisi kierrättää vielä ainakin kerran perustuslakilautakunnan kautta, mikäli asiantuntijoiden lausuntoja ei voida kuulla. Jos mietinnön annettaisiin jatkaa suureen saliin nykyisellään, ei puhemiehellä olisi muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa se takaisin käsittelyyn. Kaava kuulostaa liiankin tutulta, sillä hallitus yritti jo kerran runnoa tiedustelulait läpi ilman riittävää parlamentaarista valmistelua, ja niiden kohtalo oli päätyä lainsäädännölliseen limboon tämän hallituskauden ajaksi.

Nykytilanne muistuttaa minua erehdyttävästi vuoden 1918 tapahtumista. Sisällissodan jälkeen porvarihallitus halusi runnoa läpi perustuslain, joka olisi tehnyt Suomesta kuningaskunnan. Lakien hyväksymisellä oli kiire, sillä oli selvää, ettei tuleva täysimittainen eduskunta olisi valmis käsittelemään valtiosääntömuutosta. Lapsenkengissään tuolloin vielä ollut parlamentaarinen järjestelmä mahdollisti vallankaappauksen, mutta onneksi nykypäivänä turvanamme säilyy perustuslaki ja parlamentaarinen oppositio.

Kansakuntana olemme nyt risteyskohdassa, jossa voimme joko valita demokratian tai jatkuvasti eskaloituvan flirttailun harvainvallan kanssa. Maamme vahvuus on viimeisen vuosisadan ollut yleinen ja yhtäläinen kansainvalta, jota haluan ainakin itse ylläpitää. Valinta Suomen tulevaisuudesta on kuitenkin lopulta teidän, sillä jokaisella suomalaisella on ääni, jonka hän voi halutessaan tuoda kaikkien kuuluviin.

Kuka kuuntelisi kansalaista?

Viimeiset neljä vuotta ovat olleet Suomen mittakaavassa poikkeuksellisia. Mittavia lakipaketteja on yritetty ajaa läpi vaihtelevin lopputuloksin ilman parlamentaarista ja puoluerajat ylittävää valmistelua. Kiire on näkynyt valmiiden lakiluonnosten laadussa, minkä seurauksena perustuslakivaliokunta on useaan kertaan joutunut toppuuttelemaan hallitusta, ja pistämään sen aloitteet jäähylle. Nurkkaan ovat joutuneet muun muassa nyt jo surullisen kuuluisat sosiaali- ja terveyslait sekä juuri hyllytetyt tiedustelulait.

Kun oppositiopuolueet ovat epätoivoisesti pyrkineet pysymään mukana hallituksen poukkoilevassa valmistelutyössä, on heitä syytetty hidastelusta ja lainsäädäntöprosessin sabotoimisesta. Tulilinjalle on joutunut esimerkiksi sotevaliokunnan demaripuheenjohtaja Krista Kiuru, jota vaadittiin tilille liian monen asiantuntijan mielipiteen kuulemisesta. Myös puolustusministeri Niinistö on avannut sanaisen arkkunsa todetessaan, että tiedustelulain perustuslaillisiin ongelmiin puuttunut asiantuntija käyttäytyi hänen mukaansa ”perustuslakitalebanin” tapaan.

Meillä jokaisella on ääni, vaikka eräät muuta haluaisivatkin. Viimeisen parin viikon aikana hallitus on täysin kaatanut kaksi suurta kansansuosiota nauttinutta kansalaisaloitetta koskien maksutonta toisen asteen koulutusta ja aktiivimallin purkamista. On selvää, etteivät kaikki aloitteet voi johtaa toimiin, mutta hallituksen ja eduskunnan tulisi käsitellä ne niiden ansaitsemalla arvokkuudella. Tyhjä sali hallituskansanedustajia kansalaisaloitteen käsittelyn aikana ei kuitenkaan viesti tätä kunnioitusta.

Kansan pitää edelleen tulevaisuudessakin olla kiinteästi mukana demokraattisessa päätöksenteossa. Arkadianmäen edustajat eivät saa piiloutua graniittiseiniensä taakse, vaan heidän on kuunneltava kansalaisia ja otettava heidät huomioon. Maassa, jossa nukkuvien puolue on jo nyt suurin puolue, johtaa suomalaisten äänen hiljentäminen vain tämän poliittisen passiivisuuden ja apaattisuuden korostumiseen.

Hyvät päätökset tehdään kansan tuella faktapohjaisen tiedon perusteella. Jos haluamme tulevalla vaalikaudella ratkaista yhteiskuntaamme vaivaavat norsunkokoiset ongelmat, meidän tulee ymmärtää toisiamme ja ennen kaikkea suomalaisia. Demokraattisessa valtiossa politiikkaa ei tehdä kansan yli kävelemällä, vaan heitä kuuntelemalla.