Kuka välittäisi vanhuksista?

Minulta kysytään usein, kuinka paljon 23-vuotias voi tietää häntä lähes 50 vuotiaiden hyvinvoinnista ja edunvalvonnasta. Äitini toimi isoisäni omaishoitajana samaan aikaan, kun opiskelin itse lukiossa. Näin itse silloin paraatipaikalta, millaista pienituloisen eläkeläisen elämä todellisuudessa oli.

Tutustuin Suomen hoivakotien koko kirjoon aina yksityiseltä sektorilta julkiselle asti, kun isoisäni pallotteli avustetun asumisen ja sairaalahoidon väliä. Ongelmat, jotka nousivat esiin yksityisen hoivatoiminnan väärinkäytöksissä tänä keväänä, ovat olleet läsnä jo pitkään, ja isoisäni kohtasi monet näistä varjopuolista ollessaan yksityisten hoivapalveluiden asiakkaana.

Äitini kokemuksien kautta törmäsin omaishoitajien kokemaan raskaaseen arkeen. Suomessa on noin 44 000 sopimusomaishoitajaa, mutta heidän lisäkseen maassamme toimii lähes miljoona piilossa olevaa läheisistään huolehtivaa, joista 700 000 on työelämässä. Lopulta hoitotyön paineet olivat liikaa äidillenikin, ja ukkini joutui siirtymään täysipäiväisesti laitoshoitoon.

Suomea ei voi kutsua hyvinvointivaltioksi niin kauan, kun maassamme asuvista vanhuksista ei pidetä huolta. Mikäli haluamme turvata nykyisen ja tulevien sukupolven kultaiset vuodet, meidän on nostettava hoitotyön arvostusta maassamme samalla, kun teemme siitä korotetun palkkatason kautta houkuttelevamman alan ammatinvaihtajille ja juuri kouluun päässeille.

0,7 hoitajamitoitus on myös kirjattava lakiin, mikäli haluamme pitää huolta, ettei kenenkään vanhuksen perusterveys ja perusturva ole uhattuna. Hoidon laadunvalvontaan on kiinnitettävä myös lisää huomiota ja resursseja.

Samalla meidän on panostettava uusiin avustetun ja tehostetun palveluasumisen ratkaisuihin Suomessa ja Kirkkonummella, sillä ikääntyvä väestömme tarvitsee uudet ja puhtaat tilat, jossa asua ja viihtyä. Tulevaisuuden asumisen ratkaisut ovat yhteisöllisiä ja panostavat kodinomaisuuteen sekä ennen kaikkea paikallisuuteen vanhuksen aikaisemmassa kotiympäristössä. Hyviä esimerkkejä ovat Veikkolan tuleva senioritorni ja Jokiniittyyn suunniteltu avustetun asumisen yksikkö.

Omassa kodissa asumisen pitää kuitenkin edelleen säilyä vielä tulevaisuudessakin mahdollisuutena kunnan kotihoidon tukemana. Siitä ei saa kuitenkaan kehittyä avustettua asumista korvaavaa vaihtoehtoa, joka priorisoitaisiin riittävän hoidon ja hoivan sijaan. Kodista ei saa kehittyä vanhukselle vankilaa, josta hän ei pääse pois. Kotihoidon riittävät resurssit on varmistettava sekä rahan että työvoiman puolesta, jotta vanhukset ja hoitajat saisivat molemmat nauttia inhimillisestä toimintaympäristöstä.

Tulevaisuuden vanhuspolitiikkaa ei sanele raha vaan yksilöiden tarpeet. Viimeisen neljän vuoden ajan olemme nähneet, mihin markkinavetoinen politiikka johtaa. Kun rahanahneus ohjaa yhteiskuntaamme, lentävät jopa perusihmisoikeudet romukoppaan. Kenenkään vanhuksen ei tule jäädä hyvinvointivaltiossa yksin heitteille vain siksi, että valvonta on pettänyt, tai hoitaja ei työmääränsä uuvuttamana ehdi pitää hänestä huolta.

Jäähyväiset työhyvinvoinnille

Nykytyöntekijä on työllistetympi kuin koskaan. Samalla heiltä odotetaan paljon enemmän kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Joka neljäs suomalainen kärsii työuupumuksesta samaan aikaan, kun reilusti yli puolet työntekijöistä kärsii työpaikan aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta. Työntekijöistä on siis nopeasti kehittymässä kertakäyttövälineitä, jotka voidaan työntää sivuun heti, kun he muuttuvat hyödyttömiksi.

Työntekijöiden kertakäyttökulttuurin murros alkoi vuosikymmeniä sitten, mutta on korostunut entisestään Sipilän hallituskaudella. Puheet kilpailukykysopimuksesta ja työntekijöiden työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta ovat kannustaneet tuottavuuden kultin syntyä, jonka mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on uhrata oma vapaa-aikansa ja palkkatasonsa suuryritysten ja talouskasvun nimeen.

Työpahoinvoinnin ja loppuun palamisen kustannuksia eivät lopulta maksa yritykset vaan veronmaksaja. Hyvinvointivaltio pitää huolta kaikista kansalaisistaan, ja tarjoaa sen tukiverkon, johon ihminen voi tukeutua pudotessaan tyhjän päälle. Työterveyslaitoksen professori Guy Ahonen on laskenut vuonna 2016, että työpahoinvoinnista koituu Suomelle vähintään 25 miljardin euron kustannukset. Työnantajat pitää siis saada suurempaan vastuuseen työntekijöidensä hyvinvoinnista samaan aikaan, kun meidän pitäisi yhteiskuntana siirtää työpaikan painopistettä hyvinvointiin silkan tehokkuuden tavoittelemisen sijaan.

Kasvavan voiton tavoittelun aiheuttama työelämän murros tulee väkisinkin heikentämään työntekijän oikeuksia ja pahentamaan tilannetta entisestään, jos emme puutu muutospaineeseen nyt. Jokaisella suomalaisella on oikeus työpaikkaan, jossa hän kokee olonsa mielekkääksi ja arvokkaaksi. Ihmistensuojelun avulla voimme yhdessä olla varmistamassa, ettei tulevaisuuden työpaikasta kehity pyöräovea työelämästä aina suoraan roskalavalle.

Nyky-yhteiskunnassa liikevoitto ajaa ihmisen edelle

Raha on hyvä renki mutta harvinaisen huono isäntä. Siitä huolimatta olemme viimeisen puolen vuosikymmenen aikana siirtyneet kollektiivisesti maailmaan, jossa elämäämme ohjaavat talouden kasvuluvut ja bruttokansantuotteen kehitys. Jos kansantaloudella menee huonosti, niin leikkauslistalla ensimmäisenä ovat kansalaisten tukipalvelut. Mikäli talous taas romahtaa rahanahneiden ja isokenkäisten keinottelun takia, kohdistuvat veronkorotukset ensimmäisenä keski- ja pienituloisiin eikä suursijoittajiin.

Hallituspuolue Kokoomus on nyt useaan kertaan todennut, ettei tehostetussa palveluasumisessa asuvien vanhusten kipeästi tarvitsemaan hoitajamitoituksen nostoon ole varaa. Tavallisen kansalaisen hyvinvointiin panostamiseen ei eräiden mielestä ole koskaan riittävästi rahaa, vaikka suomalaisten suuryritysten tukemiseen käytettävien varojen määrä on viime vuosina tasaisesti kasvanut.

Työ- ja Elinkeinoministeriön vuonna 2017 toteuttaman tutkimuksen mukaan vain 11% kaikista yritystuista ovat valtiolle hyödyllisiä. Valtio pistää siis miljardeja euroja kankkulan kaivoon tukiessaan kilpailukyvytöntä liiketoimintaa. Yritystukiin kuuluu myös noin 150 miljoonan euron tuki turpeen energiakäytölle alennetun verokannan kautta. Energialähteenä turve on äärimmäisen epäympäristöystävällinen ja sen kerääminen soilta sekä tuhoaa paikallisia ekosysteemejä että heikentää alueen virkistysarvoa paikallisten asukkaiden näkökulmasta.

Raha kävelee ympäristön yli myös kaivos- ja louhimotoiminnassa, jossa kansainväliset yritykset käyttävät Suomea hyödyksi kuin kehitysmaata. Lupaus työpaikoista, elinvoimasta ja veroeuroista on usein tarpeeksi voitelemaan paikalliset päättäjät, vaikka toiminta jättäisikin jälkeensä vain nettotappion. Dollarinkuvat silmissä on helppo ummistaa silmänsä luonnon ja paikallisten asukkaiden kokemalle tuskalle.

Pienen suomalaisen hyvinvoinnista on helppo leikata, sillä hänellä ei ole takanaan kymmenien lobbareiden verkostoa ja satoja tuhansia euroja, joiden avulla hän voisi nostaa esiin omia ongelmiaan. Hyvän poliitikon pitäisi kuitenkin tajuta jo ilman lobbareiden kuiskutteluakin, että todellinen yhteiskunnallisen pääoman kasvu toteutetaan kansallisen hyvinvoinnin – ei suuryritysten voittojen maksimoinnin – kautta. Samalla kansalaisten tulisi ymmärtää, että yksilöinä he ovat suuryrityksiä heikompia, mutta kansakuntana ja demokraattisina päätöksentekijöinä merkittävästi voimakkaampia.