Melusuojaus on ihmisoikeus

Hyvät liikenneyhteydet ovat kaksiteräinen miekka: samalla, kun ne takaavat sujuvan pääsyn muualle maailmaan, vaarantaa niiden aiheuttama melu kuitenkin meidän terveytemme. Kirkkonummen läpi halkoo kaksi merkittävää liikenneväylää, jotka molemmat muistuttavat meitä olemassaolostaan alituisen melusaasteen kautta.

Veikkolassa valtakuntamme ykköstien, eli Turun moottoritien, kautta kulkee keskimäärin noin 45 000 ajoneuvoa päivittäin, ja keskustassa 51-kantatietä käyttää puolestaan noin 20 000 ajoneuvoa joka päivä. Keskustan alueella melua syntyy myös Rantarataa pitkin kulkevista junista.

Ajoneuvojen ja muiden liikennevälineiden aiheuttama melu on yksiselitteisesti myrkkyä. Euroopan ympäristökeskus arvioi, että noin 10 000 ihmistä kuolee melusaasteeseen Euroopassa joka vuosi. Melu aiheuttaa esimerkiksi kohonnutta verenpainetta ja lisää stressiä. WHO:n arvion mukaan öinen meluntaso saisi korkeintaan olla 30 desibeliä, jottei ihmisten luonnollinen unirytmi häiriintyisi.

Suomen valtioneuvosto on asettanut melutason kipurajoiksi ulkotiloissa päivisin 55 dB ja öisin 50 dB. Sisämelun kipuraja asuinhuoneistoissa on taas 35 dB ja öisin 30 dB. Tällä hetkellä nämä melurajat ylittyvät kirkkaasti useissa paikoissa Kirkkonummella, ja esimerkiksi Veikkolassa moottoritien pohjoispuolella Perälänjärven asuinalueella melutasot lähentelevät aamuisin 60 db tasoja.

Tulen itse jättämään seuraavassa kunnanvaltuuston kokouksessa valtuustoaloitteen melusuojauksen rakentamisen vauhdittamisesta koko kunnan alueella meluongelman ratkaisemiseksi. Pyydän aloitteessa virkahenkilöitä ryhtymään välittömiin toimiin, jotta moottoritien pohjoispuolen Perälänjärven melusuojaus saadaan rakennettua. Tulen myös vaatimaan, että Rantaradan ja 51-tien aiheuttaman melun osalta selvitetään Luomassa, Masalassa ja Sundsbergissä, mikä on ajankohtainen melusuojauksen tarve.

Kierrän perjantaina 25.9 klo 12.00 alkaen Veikkolassa kuuntelemassa, miten moottoritien melu vaikuttaa asukkaiden elämään. Jos haluat ilmoittautua mukaan tapahtumaan tai ilmoittaa minulle jostain muusta melun paikasta Kirkkonummella, ota rohkeasti minuun yhteyttä sähköpostitse osoitteessa markus.myllyniemi@kirkkonummi.fi. Vain yhdessä voimme pitää huolta siitä, että turvallinen ja terveellinen elinympäristö ei ole enää Kirkkonummella etu- vaan perusoikeus.

Suomeen tarvitaan talouden uusi jako

Korona kurittaa taloutta maailmanlaajuisesti, ja talouskasvun madonluvut tuntuvat täällä kotosuomessa asti. Monelle tämä kevät on tarkoittanut entistä suurempaa taloudellista epävarmuutta, lomautuksia ja jopa irtisanomisia. Helppoa ei varmasti ole kellään, ja nyt jos koskaan tarvitaan laajempaa myötätuntoa ja solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan.

Talouden suhdanteen kääntyessä laskusuuntaan markkinavetoinen järjestelmämme näyttää kaikkein nurjimman puolensa. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n mukaan pandemiat ovat historiallisesti aina johtaneet suurempaan taloudelliseen epätasa-arvoon, ja niiden talousvaikutuksista kärsivät erityisesti pienyrittäjät, matalan koulutustason alat ja vastavalmistuneet nuoret. 

Vaikka Suomessa lienee yksi maailman laajimmista sosiaaliturvaverkoista, osoitti 90-luvun lama, mitä pahimmillaan voi käydä, jos talouskriisin vaikutuksiin ei puututa välittömästi ja ennakoivasti. Valtaosa nykytyöttömien kovasta vaikeasti työllistyvästä ytimestä syntyi juuri 90-luvun jälkimainingeissa, ja samalla lama jätti jälkeensä sen aikana valmistuneista nuorista koostuvan menetetyn sukupolven, jonka palkka- ja työasemataso on pysyvästi jäänyt verrokkiryhmiä alhaisemmaksi.

90-luvulla Suomi tyytyi tekemään leikkaavaa politiikkaa, joka ajoi koko yhteiskunnan yhä syvemmälle suohon. Tänään voimme kuitenkin toimia toisin. On selkeää, ettei talouden pyöriä saada pyörimään ilman myönnytyksiä sekä valtiolta, työnantajajärjestöiltä että yrityksiltä. Oleellista on, että uuden talouspolitiikan myötä ihmisten työllistämisestä tehdään kannattavampaa samaan aikaan, kun työn tekemisestä tehdään tosiasiallisesti tuottoisaa.

Tällä hetkellä Suomessa työtä tekemällä ja ansioverotusta maksamalla on lähes mahdotonta rikastua ja kokea luokkanousua, ellei sattumoisin päädy suuryrityksen toimitusjohtajaksi. Tätä heijastavat pienet eri yhteiskuntaluokkien tuloerot, mutta samaan aikaan maailman mittakaavassa suuret varallisuuserot, ja ne kasvavat Tilastokeskuksen mukaan hyvin nopeasti.

Rikastumisen pääasiallinen väylä ei siis ole töiden tekeminen vaan esimerkiksi osakekeinottelu, jossa rahaa kertyy jo valmiiksi rikkaille. Pääomatuloverotuksen muuttaminen progressiiviseksi ja siitä kertyneiden verotuottojen käyttäminen ansiotuloverotuksen keventämiseen lisäisi työn tekemisen kannattavuutta, lisäisi kulutusta ja helpottaisi tavallisen ihmisen elämää.

Toinen keskeinen keino talouskasvun lisäämiseen olisi työelämän joustavuuden lisääminen työnantajan ja -tekijän näkökulmasta. Työpaikoille tarvitaan paikallista sopimista, jotta yritykset voivat vastata paremmin vaihteleviin markkinatilanteisiin. Myös nuorten siirtymistä työelämään pitää sujuvoittaa, ja heille pitää myös pystyä tarjoamaan nollatuntisopimuksia pysyvämpiä työmahdollisuuksia.

Samaan aikaan työnantajien on luovuttava työtuntien kyttäämisen mantrastaan, ja hyväksyttävä, että työntekijä voi saada työnsä tehtyä yhtä hyvin kuudessa tunnissa kuin kahdeksassa. Kokemukset toimihenkilösektoreilta ja teknologia-alalta ovat osoittaneet, että kuuden tunnin työpäivä parantaa työntekijöiden hyvinvointia, lisää tehokkuutta ja vähentää sairaspoissaoloja. Lyhyempi työpäivä takaa myös enemmän aikaa vapaa-ajalle, harrastuksille ja kuluttamiselle, mitkä kaikki stimuloivat talouden kehitystä entisestään.

Suomi on aina ratsastanut sosiaalisen ja yhteiskunnallisen muutoksen aallonharjalla aina 1900-luvun alusta alkaen. Yhteiskuntajärjestelmämme on maailman mittakaavassa ainutlaatuinen, ja rohkeat kokeilumme hyvinvoinnin saralla ovat kantaneet hedelmää tavalla, joka on nostanut tämän entisten savutorpparien kansan tilastojen huipulle. Tarvitsemme rohkeutta ja oikeudenmukaisuutta, mikäli mielimme jatkaa suomalaista menestystarinaamme ja varmistaa, että työmies saa vielä tulevaisuudessakin työnsä arvoisen palkan.

Kuka välittäisi vanhuksista?

Minulta kysytään usein, kuinka paljon 23-vuotias voi tietää häntä lähes 50 vuotiaiden hyvinvoinnista ja edunvalvonnasta. Äitini toimi isoisäni omaishoitajana samaan aikaan, kun opiskelin itse lukiossa. Näin itse silloin paraatipaikalta, millaista pienituloisen eläkeläisen elämä todellisuudessa oli.

Tutustuin Suomen hoivakotien koko kirjoon aina yksityiseltä sektorilta julkiselle asti, kun isoisäni pallotteli avustetun asumisen ja sairaalahoidon väliä. Ongelmat, jotka nousivat esiin yksityisen hoivatoiminnan väärinkäytöksissä tänä keväänä, ovat olleet läsnä jo pitkään, ja isoisäni kohtasi monet näistä varjopuolista ollessaan yksityisten hoivapalveluiden asiakkaana.

Äitini kokemuksien kautta törmäsin omaishoitajien kokemaan raskaaseen arkeen. Suomessa on noin 44 000 sopimusomaishoitajaa, mutta heidän lisäkseen maassamme toimii lähes miljoona piilossa olevaa läheisistään huolehtivaa, joista 700 000 on työelämässä. Lopulta hoitotyön paineet olivat liikaa äidillenikin, ja ukkini joutui siirtymään täysipäiväisesti laitoshoitoon.

Suomea ei voi kutsua hyvinvointivaltioksi niin kauan, kun maassamme asuvista vanhuksista ei pidetä huolta. Mikäli haluamme turvata nykyisen ja tulevien sukupolven kultaiset vuodet, meidän on nostettava hoitotyön arvostusta maassamme samalla, kun teemme siitä korotetun palkkatason kautta houkuttelevamman alan ammatinvaihtajille ja juuri kouluun päässeille.

0,7 hoitajamitoitus on myös kirjattava lakiin, mikäli haluamme pitää huolta, ettei kenenkään vanhuksen perusterveys ja perusturva ole uhattuna. Hoidon laadunvalvontaan on kiinnitettävä myös lisää huomiota ja resursseja.

Samalla meidän on panostettava uusiin avustetun ja tehostetun palveluasumisen ratkaisuihin Suomessa ja Kirkkonummella, sillä ikääntyvä väestömme tarvitsee uudet ja puhtaat tilat, jossa asua ja viihtyä. Tulevaisuuden asumisen ratkaisut ovat yhteisöllisiä ja panostavat kodinomaisuuteen sekä ennen kaikkea paikallisuuteen vanhuksen aikaisemmassa kotiympäristössä. Hyviä esimerkkejä ovat Veikkolan tuleva senioritorni ja Jokiniittyyn suunniteltu avustetun asumisen yksikkö.

Omassa kodissa asumisen pitää kuitenkin edelleen säilyä vielä tulevaisuudessakin mahdollisuutena kunnan kotihoidon tukemana. Siitä ei saa kuitenkaan kehittyä avustettua asumista korvaavaa vaihtoehtoa, joka priorisoitaisiin riittävän hoidon ja hoivan sijaan. Kodista ei saa kehittyä vanhukselle vankilaa, josta hän ei pääse pois. Kotihoidon riittävät resurssit on varmistettava sekä rahan että työvoiman puolesta, jotta vanhukset ja hoitajat saisivat molemmat nauttia inhimillisestä toimintaympäristöstä.

Tulevaisuuden vanhuspolitiikkaa ei sanele raha vaan yksilöiden tarpeet. Viimeisen neljän vuoden ajan olemme nähneet, mihin markkinavetoinen politiikka johtaa. Kun rahanahneus ohjaa yhteiskuntaamme, lentävät jopa perusihmisoikeudet romukoppaan. Kenenkään vanhuksen ei tule jäädä hyvinvointivaltiossa yksin heitteille vain siksi, että valvonta on pettänyt, tai hoitaja ei työmääränsä uuvuttamana ehdi pitää hänestä huolta.

Jäähyväiset työhyvinvoinnille

Nykytyöntekijä on työllistetympi kuin koskaan. Samalla heiltä odotetaan paljon enemmän kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Joka neljäs suomalainen kärsii työuupumuksesta samaan aikaan, kun reilusti yli puolet työntekijöistä kärsii työpaikan aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta. Työntekijöistä on siis nopeasti kehittymässä kertakäyttövälineitä, jotka voidaan työntää sivuun heti, kun he muuttuvat hyödyttömiksi.

Työntekijöiden kertakäyttökulttuurin murros alkoi vuosikymmeniä sitten, mutta on korostunut entisestään Sipilän hallituskaudella. Puheet kilpailukykysopimuksesta ja työntekijöiden työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta ovat kannustaneet tuottavuuden kultin syntyä, jonka mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on uhrata oma vapaa-aikansa ja palkkatasonsa suuryritysten ja talouskasvun nimeen.

Työpahoinvoinnin ja loppuun palamisen kustannuksia eivät lopulta maksa yritykset vaan veronmaksaja. Hyvinvointivaltio pitää huolta kaikista kansalaisistaan, ja tarjoaa sen tukiverkon, johon ihminen voi tukeutua pudotessaan tyhjän päälle. Työterveyslaitoksen professori Guy Ahonen on laskenut vuonna 2016, että työpahoinvoinnista koituu Suomelle vähintään 25 miljardin euron kustannukset. Työnantajat pitää siis saada suurempaan vastuuseen työntekijöidensä hyvinvoinnista samaan aikaan, kun meidän pitäisi yhteiskuntana siirtää työpaikan painopistettä hyvinvointiin silkan tehokkuuden tavoittelemisen sijaan.

Kasvavan voiton tavoittelun aiheuttama työelämän murros tulee väkisinkin heikentämään työntekijän oikeuksia ja pahentamaan tilannetta entisestään, jos emme puutu muutospaineeseen nyt. Jokaisella suomalaisella on oikeus työpaikkaan, jossa hän kokee olonsa mielekkääksi ja arvokkaaksi. Ihmistensuojelun avulla voimme yhdessä olla varmistamassa, ettei tulevaisuuden työpaikasta kehity pyöräovea työelämästä aina suoraan roskalavalle.

Nyky-yhteiskunnassa liikevoitto ajaa ihmisen edelle

Raha on hyvä renki mutta harvinaisen huono isäntä. Siitä huolimatta olemme viimeisen puolen vuosikymmenen aikana siirtyneet kollektiivisesti maailmaan, jossa elämäämme ohjaavat talouden kasvuluvut ja bruttokansantuotteen kehitys. Jos kansantaloudella menee huonosti, niin leikkauslistalla ensimmäisenä ovat kansalaisten tukipalvelut. Mikäli talous taas romahtaa rahanahneiden ja isokenkäisten keinottelun takia, kohdistuvat veronkorotukset ensimmäisenä keski- ja pienituloisiin eikä suursijoittajiin.

Hallituspuolue Kokoomus on nyt useaan kertaan todennut, ettei tehostetussa palveluasumisessa asuvien vanhusten kipeästi tarvitsemaan hoitajamitoituksen nostoon ole varaa. Tavallisen kansalaisen hyvinvointiin panostamiseen ei eräiden mielestä ole koskaan riittävästi rahaa, vaikka suomalaisten suuryritysten tukemiseen käytettävien varojen määrä on viime vuosina tasaisesti kasvanut.

Työ- ja Elinkeinoministeriön vuonna 2017 toteuttaman tutkimuksen mukaan vain 11% kaikista yritystuista ovat valtiolle hyödyllisiä. Valtio pistää siis miljardeja euroja kankkulan kaivoon tukiessaan kilpailukyvytöntä liiketoimintaa. Yritystukiin kuuluu myös noin 150 miljoonan euron tuki turpeen energiakäytölle alennetun verokannan kautta. Energialähteenä turve on äärimmäisen epäympäristöystävällinen ja sen kerääminen soilta sekä tuhoaa paikallisia ekosysteemejä että heikentää alueen virkistysarvoa paikallisten asukkaiden näkökulmasta.

Raha kävelee ympäristön yli myös kaivos- ja louhimotoiminnassa, jossa kansainväliset yritykset käyttävät Suomea hyödyksi kuin kehitysmaata. Lupaus työpaikoista, elinvoimasta ja veroeuroista on usein tarpeeksi voitelemaan paikalliset päättäjät, vaikka toiminta jättäisikin jälkeensä vain nettotappion. Dollarinkuvat silmissä on helppo ummistaa silmänsä luonnon ja paikallisten asukkaiden kokemalle tuskalle.

Pienen suomalaisen hyvinvoinnista on helppo leikata, sillä hänellä ei ole takanaan kymmenien lobbareiden verkostoa ja satoja tuhansia euroja, joiden avulla hän voisi nostaa esiin omia ongelmiaan. Hyvän poliitikon pitäisi kuitenkin tajuta jo ilman lobbareiden kuiskutteluakin, että todellinen yhteiskunnallisen pääoman kasvu toteutetaan kansallisen hyvinvoinnin – ei suuryritysten voittojen maksimoinnin – kautta. Samalla kansalaisten tulisi ymmärtää, että yksilöinä he ovat suuryrityksiä heikompia, mutta kansakuntana ja demokraattisina päätöksentekijöinä merkittävästi voimakkaampia.