Kuka auttaisi kiusattua?

Viimeaikaisia uutisia lukiessa meitä monia on varmasti järkyttänyt Vantaalla tapahtunut kiusaamistapaus, joka lopulta eskaloitui rikolliseksi pahoinpitelyksi. Tällaiset tapaukset vetävät ihmisen sanattomaksi, ja saavat ainakin minut miettimään, miten koululaitoksemme on voinut sallia tilanteen kehittymisen näin pahaksi. Kouluympäristön tärkein tehtävä on olla turvallinen ympäristö, johon lapsen on ilo tulla. Tässä ja lukemattomissa muissa tapauksissa ympäri Suomea siinä on kuitenkin epäonnistuttu.

Toisen ihmisen koskemattomuuteen kajoaminen – oli se sitten henkistä tai fyysisistä – on aina väärin, ja johtaa pahimmillaan elämänmittaisiin seurauksiin, kun kiusaamisen jättämät arvet kulkevat kiusatun mukana vielä koulu-urankin jälkeen. Kiusaamisen aiheuttamat välittömät fyysiset oireet ovat myös todellisia, ja tutkimusten mukaan uhrit voivat kärsiä esimerkiksi univaikeuksista, pahoinvoinnista ja päänsäryistä.

Ottaen huomioon kiusaamisen vakavuuden ja sen todellisuuden, että joka kymmenes koululainen kokee joutuneensa kiusatuksi, voisi helposti luulla, että opettajat puuttuvat koulukiusaamiseen välittömästi. Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa opettajista kuitenkin kokee kiusaamiseen puuttumisen vaikeaksi, eivätkä he koe resurssiensa riittävän ongelmaan ratkaisemiseksi.

Mitä kiusaamiselle voitaisiin siis tehdä? On selkeää, että kiusaamistapauksiin puuttuminen vaatii lisää resursseja opettajilta ja kouluilta, mutta myös uskallusta muilta oppilailta, jotka todistavat kiusaamista. Opettajia ja oppilaita ei voida kuitenkaan jättää yksin tämän vaikean tehtävän kanssa, ja olisikin paikallaan, että kouluihin palkattaisiin erityisiä koulupedagogeja ja -nuorisotyöntekijöitä, joiden yksi tehtävänkuvan osa olisi erityisesti kiusaamiseen puuttuminen.

Kouluissa tarvitaan myös vahvaa johtajuutta, sillä lapset ja nuoret hakevat tässä formatiivisessa elämänvaiheessa mallia yläpuolelta. Hyvät opettajat ovat emotionaalisesti oppilaiden tukena, mutta samaan aikaan pitävät yllä järjestystä. Päivittäisissä kohtaamisissaan oppilaiden kanssa opettajien tulisi myös ennakoivasti puuttua kiusaamistapauksiin, ja estää niiden eskaloituminen liian pitkälle.

Vanhempien on myös oltava aktiivisesti läsnä lastensa kasvatuksessa, eikä vastuuta tästä voi vierittää täysin koulun hartioille, kuten nykyään joissain tapauksissa käy. Vaikka yhteiskunnan rooli onkin tukea vanhempia lastenkasvatuksessa, on moraalikäsityksen ja muiden kunnioittamisen opettaminen pohjimmiltaan heidän tehtävänsä. Tilanteissa, joissa lapsi syyllistyy kiusaamiseen, tulisi heidän selvittää, miksi heidän lapsensa haluaa muille pahaa.

Vaikka tilastot ovat osoittaneet, että kiusaaminen on viime aikoina vähentynyt, niin yksikin tapaus on liikaa. Kouluun menemisen ei tulisi olla ahdistavaa tai pelottavaa kenellekään, vaan sen sijaan oman oppilasyhteisön pitäisi olla turvasatama ja kasvuympäristö nuoruuden muuten niin epävakaiden vuosien keskellä. Meidän tulisi yhteiskuntana tehdä kaikkemme sen eteen, että kiusaamisen kierre saataisiin loppumaan nyt ja tulevaisuudessa.

Kouluissa tulisi ottaa käyttöön hengityssuojainpakko

Suomen kesä on pikavauhtia taittumassa työntäyteiseen syksyyn, ja monissa perheissä nyt varmasti puhuttaa kahden viikon päästä alkava kouluvuosi. Viime keväänä opetus tuli päätökseen poikkeuksellisella tavalla, kun usean kuukauden etäopetuksen jälkeen oppilaat palasivat kouluihin viimeiseksi kahdeksi viikoksi koronarajoituksien saattelemina.

Koulujen avaamisesta toukokuun lopulla käytiin runsaasti keskustelua puolesta sekä vastaan, ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oman arvion mukaan lähiopetukseen siirtyminen ei olennaisesti lisännyt lasten ja nuorten koronatartuntojen määrää. Tietonsa THL perustaa ruotsalaisen kansanterveysviranomaisen Folkhälsömyndighetenin Ruotsin ja Suomen koronavirustilannetta arvioivaan tutkimukseen, joka vertaili koulujen sulkemisen vaikutusta maiden koronatarttuvuuteen.

Lasten ja nuorten näkökulmasta koronavirus on yleensä vähäoireinen, eikä usein johda taudin vakavampaan muotoon. Tästä huolimatta on edelleen epäselvää, mikä oikeastaan on erityisesti yli 10 vuotiaiden lasten osuus koronaviruksen levittämisessä. Tähän mennessä THL on korostanut nykytietoon vedoten, etteivät lapset tartuta koronavirusta samaan tapaan kuin aikuiset. Kesän aikana saatu tutkimusnäyttö ulkomailta haastaa kuitenkin tämän näkemyksen.

Etelä-Korean tartuntatautiviranomaisen suorittaman laajan 5706 koronatapaukseen nojautuvan tartunta-analyysin perusteella he pystyivät arvioimaan, että 10-19 vuotiaiden lasten ja nuorten ikäluokka levittää tautia yhtä hyvin kuin muutkin ikäluokat. Myös Yhdysvaltain tartuntatautiviranomainen CDC on yhtynyt tähän näkemykseen, ja on suositellut, ettei kouluja avattaisi, jos koronan vaatimiin ehkäisytoimenpiteisiin ei ensin ryhdytä.

THL:n mukaan keskeisin koronan tartuntamuoto on pisaratartunta, kun sairastunut henkilö esimerkiksi puhuu, laulaa, yskii tai aivastaa. Koulujen luokkatilat luovat tällöin ilmeisin riskin sekä oppilaille että henkilökunnalle, mikäli turvaväleistä, yskimishygieniasta ja erityisesti hengityssuojaimista ei pidetä huolta. Yhdysvaltain tartuntatautiviranomainen CDC on omissa suosituksissaan painottanut hengitysmaskien käyttöä erityisesti vanhempien oppilaiden ja henkilökunnan osalta, ja on selvää, että Suomessa opetusministeriön ja THL:n tulisi tehdä samoin.

Vaikka hengityssuojaimien käyttö saattaakin vaikuttaa meistä suomalaisista vieraalta, ovat ne keskeisin keino koronaviruksen toisen aallon torjumiseksi. Nyt, kun THL on viimein tekemässä virallista suositusta hengitysmaskien käytöstä julkisissa tiloissa, tulisi myös opetusministeriön ottaa kehotuksesta vaari, ja ottaa kouluissa käyttöön maskipakko koronan leviämisen estämiseksi. Samalla valtiovallan tulisi varmistaa, että hengitysmaskit ovat jokaisen suomalaisen saatavilla tulotasosta riippumatta.

Lukukausimaksut eivät nopeuta opiskelijoiden valmistumista

Vesa Vihriälän johtama taloustieteilijöiden ryhmä esitti 8.5 julkaistussa raportissaan, että opiskelijoiden valmistumista korkeakoulutuksesta tulisi nopeuttaa lukukausimaksujen avulla. Samaan aikaan työryhmä haluaa myös houkutella entistä useamman nuoren kolmannen asteen koulutukseen muun muassa korkeakoulupaikkojen aloituspaikkoja lisäämällä, ja näin nostaa suomalaisten osaamista tulevaisuudessa. Nämä kaksi tavoitetta ja niiden toteuttamiseen ehdotetut keinot ovat kuitenkin vahvasti ristiriidassa keskenään.

Opetus- ja kulttuuriministeriön suorittamien opiskelijatutkimuksien mukaan tärkein syy opiskelijoiden opintojen viivästymiselle on riittämätön toimeentulo. Korkeakouluopiskelijoiden opintojen hidasta edistymistä ei siis voi selittää opiskelijoiden heikolla motivaatiolla, kuten Vihriälän työryhmän raportti antaa ymmärtää.

Samainen opiskelijatutkimus on vuosi toisensa jälkeen osoittanut, että valtaosalla opiskelijoista on vaikeuksia saada rahat riittämään päivittäisessä elämässään, minkä takia he joutuvat käymään töissä ja ottamaan opintolainaa. Opinnot siis hidastuvat, kun opiskelija joutuu priorisoimaan oman toimeentulonsa opintojen edelle, minkä takia korkeakoulusta valmistumiseen käytettävä aika käytetään töissä esimerkiksi kaupan kassalla.

Ottamalla käyttöön lukukausimaksut yliopistoissa pahentaisimme vain tätä ongelmaa, kun opiskelijat joutuisivat joko rahoittamaan opiskelunsa lainarahoin tai työssä käymällä. Lopputuloksena yliopiston opiskelijat valmistuisivat entistä hitaammin ja suuremman velkataakan kanssa.

Lukukausimaksut olisivat myös omiaan lisäämään yhteiskunnan sisäistä epätasa-arvoa, kun suurituloisten lapsilla olisi mahdollisuus kuitata ainakin osa lukukausimaksuista vanhempiensa tuloilla. Samaan aikaan lukukausimaksut takaisivat lisääntyneen aivovuodon ulkomaille tulevien korkeakouluopiskelijoiden karatessa muihin Euroopan maihin, jossa koulutus olisi edelleen ilmaista.

Vaikka siis usein muuta väitetäänkin, opiskelijat eivät ole laiskoja tai sinnittele köyhyysrajan alapuolella omaksi huvikseen. Opiskelijoita patistetaan valmistumaan tavoiteajassa riittävästi jo nyt esimerkiksi rajatun opinto-oikeuden ja -tuen muodossa. Tähän pakkaan lisättynä lukukausimaksut olisivat vain yksi taakka lisää opiskelijan kannettavaksi, jota en usko monen jaksavan kantaa.

Tasa-arvo on suomalaisen koulutusjärjestelmän perusta

Suomen koulutusjärjestelmää on kehuttu jo vuosikymmenen ajan yhdeksi maailman parhaista. Historiallisesti Suomesta vietiin ulkomaille puutavaraa ja tervaa, mutta nyt koulutusosaamisesta on muotoutunut uudenlainen kansainvälisesti haluttu vientituote. Suomalaista koulutusjärjestelmää kehutaan maailmalla syystä, mutta viimeaikojen uutiset ovat kuitenkin osoittaneet, miten nuorten oppimistulokset voivat laskea jopa tässä pohjoisessa oppimisen huippumaassa.

On vaikea ajatella, että suomalaisten koulutustaso olisi koskaan ollutkaan mitään muuta kuin priimaa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli kuitenkin eurooppalaisessa kontekstissa perähikiä, joka oli jäänyt koulutuksen kehityksessä jälkeen muista alueen valtioista. Oli selvää, että jotain piti tehdä – ja pian.

Lopulta kaikki kulminoitui 1970-luvun peruskoulu-uudistukseen, jonka tavoitteena oli paikata useita aikaisemman kansakoulujärjestelmän puutteita. Peruskoulu-uudistus pyrki antamaan jokaiselle suomalaiselle lapselle oikeuden käydä koulua ilmaiseksi yhtenäisen oppimäärän mukaisesti koulusta riippumatta. Valtio pyrki yksinkertaisesti tarjoamaan kaikille suomalaisille saman koulutuksen riippumatta heidän sosioekonomisesta taustastaan, sukupuolestaan tai kotipaikastaan. Suomalaisen peruskoulujärjestelmän peruskivi siis muurattiin tasa-arvon laastilla.

Kaikki monumentit kuitenkin murentuvat joskus, ja näin on nyt myös käymässä suomalaiselle peruskoulujärjestelmälle. 2000- ja 2010-lukujen huippukohdat, jotka alun perin herättivät kansainvälisen kiinnostuksen suomalaista koulutusjärjestelmää kohtaan, ovat jo muisto menneisyydestä, ja suomalaisten oppilaiden tulokset PISA-kokeissa ovat alkaneet jo laskea. Tästä huolimatta Suomi on edelleen maailman huippua, vaikka sisäiset erot opiskelijoiden välillä ovatkin kasvaneet merkittävästi viime vuosina.

Useat suomalaiset professorit ovat todenneet, että erityisesti uusi vuonna 2016 käyttöön otettu opetussuunnitelma on tämän kehityksen taustalla. Esimerkiksi Helsingin yliopiston psykologian emerita professori Liisa Keltikangas-Järvinen on todennut, että uuden opetussuunnitelman tavoitteet ovat kannatettavia, mutta on epäselvää, kuka on vastuussa niiden toteuttamisesta.

Monet suomalaiset opettajat jakavat hänen huolensa ja pohtivat, mikäli uuden opetussuunnitelman kunnianhimoisia tavoitteita voidaan edes toteuttaa nykyisillä rajallisilla resursseilla. Vuoden 2016 opetussuunnitelma asettaa erityisen painotuksen eriyttävään opetukseen, jossa jokaisen oppilaan oppimissuunnitelma individualisoidaan hänen omien tarpeidensa mukaan.

Teoriassa yksilön tarpeiden huomiointi on aina hyvä asia, mutta tilanteessa, jossa opettaja opettaa useita 30 oppilaan ryhmiä, tämä on sula mahdottomuus. Tämän lisäksi monissa suomalaisissa kunnissa uuden opetussuunnitelman siirtymäkauteen ei ole varattu riittävästi taloudellisia resursseja, ja sen takia opettajat joutuvat tuottamaan oppilaidensa oppimateriaalin itse usein puutteellisilla välineillä. OAJ:n tuottaman kyselyn mukaan yli puolet opettajista on todennut, että he eivät kestä nykyistä työtaakkaansa, mikä ei ole suuri yllätys tämän vaatimustason pohjalta.

Uusi opetussuunnitelma painotti samalla oppilaiden oma-aloitteista oppimista, ja kun heidän opettajansa ovat ylityöllistettyjä byrokratian ja suunnittelun parissa, korostuu koululaisten rooli entisestään. Tämä saattaa erityisesti pojat alakynteen, ja heidän PISA-tuloksensa ovatkin pudonneet 50 pistettä tyttöjen alapuolelle, mikä on lähes kaksi kertaa yhtä suuri kuin kehittyneiden OECD-maiden keskiarvoinen sukupuolidispariteetti. Tätä eriarvoisuutta kasvattaa tämän lisäksi kuntien taloudellisten resurssien erot, minkä takia toiset oppilaat saavat opiskella pienemmissä ryhmissä paremmin välinein kuin toiset.

Emerita professori Keltikangas-Järvisen mielestä nuorten syrjäytymisen taustalla on juuri tämä kasvava eriarvoisuus. Tällä hetkellä lähes 70 000 suomalaista on syrjäytynyt yhteiskunnan ulkopuolelle, ja tämä maksaa valtiolle rahallisesti 1,4 miljardia euroa joka vuosi. Suomessa, jossa kouluilla on perinteisesti ollut merkittävä rooli lasten kasvatuksessa, kasvava syrjäytyminen on osoitus systemaattisesta ongelmasta nykyjärjestelmässä.

Onko Suomen koulutusihme ymmärretty sitten väärin sekä maailmalla että kotimaassa? Kansainvälisesti suomalaiset koulut tunnetaan erityisesti lyhyistä päivistään ja olemattomista kotitehtävistään, kun taas paikallisesti painotamme koulujen yksilölähtöisyyttä menestyksemme taustalla. Vaikka molemmat väittämät sisältävät totuuden siemenen, eivät ne kuitenkaan kumpikaan riitä yksinään selittämään Suomen menestystä.

Me suomalaiset kuitenkin unohdamme, kuinka tärkeä rooli tasa-arvoisella koulutusjärjestelmällä on oikeastaan ollut peruskoulujärjestelmämme taustalla. Tasapuolisesti tuettujen ja koulutettujen opiskelijoiden sukupolvi tuottaa lopulta kotimaalleen enemmän kuin muutaman eliittikoulun kouluttama yhteiskuntaluokka. Jokainen opiskelija ansaitsee samat lähtökohdat elämässään riippumatta heidän sukupuolestaan, iästään tai vanhempien taloudellisesta tilasta. Tämä tasapuolisuus on aina ollut suomalaisen koulutusjärjestelmän salaisuus, mutta tällä hetkellä sen tulevaisuus on kuitenkin vaarassa.

Suomalaisen sananlaskun mukaan ylpeys käy yleensä lankeemuksen edellä. Menestyksemme sokaisemina olemme nyt muuttamassa Suomen opetusjärjestelmää uuteen uljaaseen suuntaan pohtimatta riittävästi toimintamme seurauksia. Samalla olemme murentamassa sitä pohjaa, joka on tähän mennessä tukenut maamme menestystarinaa. Voimme kansana vain toivoa, että tällä tiellä, jonka olemme valinneet, voidaan myös ottaa muutama harkittu askel taaksepäin ja korjata vuoden 2016 opetussuunnitelman puutteet. Ilman tätä korjausliikettä voimme heittää hyvästit tälle usein niin väärinymmärretylle suomalaiselle koulutusihmeelle ja samalla merkittävälle palalle suomalaista menestystarinaa.