Kuka välittäisi vanhuksista?

Minulta kysytään usein, kuinka paljon 23-vuotias voi tietää häntä lähes 50 vuotiaiden hyvinvoinnista ja edunvalvonnasta. Äitini toimi isoisäni omaishoitajana samaan aikaan, kun opiskelin itse lukiossa. Näin itse silloin paraatipaikalta, millaista pienituloisen eläkeläisen elämä todellisuudessa oli.

Tutustuin Suomen hoivakotien koko kirjoon aina yksityiseltä sektorilta julkiselle asti, kun isoisäni pallotteli avustetun asumisen ja sairaalahoidon väliä. Ongelmat, jotka nousivat esiin yksityisen hoivatoiminnan väärinkäytöksissä tänä keväänä, ovat olleet läsnä jo pitkään, ja isoisäni kohtasi monet näistä varjopuolista ollessaan yksityisten hoivapalveluiden asiakkaana.

Äitini kokemuksien kautta törmäsin omaishoitajien kokemaan raskaaseen arkeen. Suomessa on noin 44 000 sopimusomaishoitajaa, mutta heidän lisäkseen maassamme toimii lähes miljoona piilossa olevaa läheisistään huolehtivaa, joista 700 000 on työelämässä. Lopulta hoitotyön paineet olivat liikaa äidillenikin, ja ukkini joutui siirtymään täysipäiväisesti laitoshoitoon.

Suomea ei voi kutsua hyvinvointivaltioksi niin kauan, kun maassamme asuvista vanhuksista ei pidetä huolta. Mikäli haluamme turvata nykyisen ja tulevien sukupolven kultaiset vuodet, meidän on nostettava hoitotyön arvostusta maassamme samalla, kun teemme siitä korotetun palkkatason kautta houkuttelevamman alan ammatinvaihtajille ja juuri kouluun päässeille.

0,7 hoitajamitoitus on myös kirjattava lakiin, mikäli haluamme pitää huolta, ettei kenenkään vanhuksen perusterveys ja perusturva ole uhattuna. Hoidon laadunvalvontaan on kiinnitettävä myös lisää huomiota ja resursseja.

Samalla meidän on panostettava uusiin avustetun ja tehostetun palveluasumisen ratkaisuihin Suomessa ja Kirkkonummella, sillä ikääntyvä väestömme tarvitsee uudet ja puhtaat tilat, jossa asua ja viihtyä. Tulevaisuuden asumisen ratkaisut ovat yhteisöllisiä ja panostavat kodinomaisuuteen sekä ennen kaikkea paikallisuuteen vanhuksen aikaisemmassa kotiympäristössä. Hyviä esimerkkejä ovat Veikkolan tuleva senioritorni ja Jokiniittyyn suunniteltu avustetun asumisen yksikkö.

Omassa kodissa asumisen pitää kuitenkin edelleen säilyä vielä tulevaisuudessakin mahdollisuutena kunnan kotihoidon tukemana. Siitä ei saa kuitenkaan kehittyä avustettua asumista korvaavaa vaihtoehtoa, joka priorisoitaisiin riittävän hoidon ja hoivan sijaan. Kodista ei saa kehittyä vanhukselle vankilaa, josta hän ei pääse pois. Kotihoidon riittävät resurssit on varmistettava sekä rahan että työvoiman puolesta, jotta vanhukset ja hoitajat saisivat molemmat nauttia inhimillisestä toimintaympäristöstä.

Tulevaisuuden vanhuspolitiikkaa ei sanele raha vaan yksilöiden tarpeet. Viimeisen neljän vuoden ajan olemme nähneet, mihin markkinavetoinen politiikka johtaa. Kun rahanahneus ohjaa yhteiskuntaamme, lentävät jopa perusihmisoikeudet romukoppaan. Kenenkään vanhuksen ei tule jäädä hyvinvointivaltiossa yksin heitteille vain siksi, että valvonta on pettänyt, tai hoitaja ei työmääränsä uuvuttamana ehdi pitää hänestä huolta.

STOP ELÄKELÄISKÖYHYYS!

Historiasta on aina hyvä oppia. Sanon näin sekä historian opiskelijana että yhteiskuntatieteilijänä. Vietin lukioikäisenä paljon aikaa nyt jo edesmenneen isoisäni kanssa, ja keskustelimme paljon yhdessä hänen lapsuudenkokemuksistaan Helsingin maalaiskunnassa. Moni tarina on jäänyt mieleeni, mutta yhden muistan muita elävämmin. Ukkini Helmer kertoi minulle ikääntyneestä naisesta, joka ei ollut löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa ja ansaitsi elantonsa kiertämällä talosta taloon vielä seitsemänkymppisenä.

Kiertolaisuus oli Suomessa vielä 1930-luvulla yleistä, sillä sosiaaliturvajärjestelmää ei ollut. Eläke oli harvinaisuus, joka oli varattu valtion virkamiehille. Sotien jälkeen suomalaiset oppivat kuitenkin virheistään ja lähtivät kehittämään hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka hedelmistä saamme nauttia edelleen.

Eläkeläisköyhyys on kuitenkin lähes puoli vuosisataa hyvinvointivaltion perustamisen jälkeen edelleen yhteiskunnassamme läsnä. Todennäköisin pienituloinen on alle 55-vuotias työkyvyttömyyseläkkeellä kituuttava eläkeläinen, joka saa valtiolta keskimäärin 777 euroa tukea. Kokonaisuudessa yli 400 000 eläkeläistä elää Suomessa köyhyysrajan alapuolella.

Tilanne on huolestuttava, eikä todennäköisesti helpotu yhtään tulevaisuudessa ilman nopeita toimia. Nykynuorten työurat tulevat olemaan entistä sirpaleisempia, mikä tulee osaltaan vaikuttamaan heidän eläkekertymäänsä. Samalla maahamme on syntymässä uusi keski-ikätyöttömien ryhmä, jotka uhkaavat jäädä työelämän ulkopuolelle ikäsyrjinnän takia. Vakaa työpaikka, ja sen kautta ihmisen arvoinen eläke, ei siis ole enää itsestäänselvyys vaan pikemminkin laskeva trendi.

Jokaisella suomalaisella on oikeus nauttia eläkepäivistään. Meidän on varmistettava, että kaikilla on pääsy riittävään tulotasoon tulevaisuudessa. Eläkeläisköyhyyden ehkäisemiseksi meidän on nostettava minimieläkkeiden tasoa ja pidettävä huolta, että vanhuksilla on rahaa elämän perustarpeisiin ja vähän muuhunkin. On myös pohdittava, olisiko tarkoituksenmukaista sitoa kaikkein pienimmät eläkkeet palkkatasoon hintatason sijaan.

Suomi on joskus historian pimeinä hetkinä ollut selviytymisyhteiskunta, ja en ainakaan itse halua, että palaamme takaisin tähän ajatusmalliin. Maailmassa kaikki ihmistyö on sukupuolet ylittävää yhteistyötä, ja sen oivaltaminen on aina ollut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan vahvuus.