Väkivaltaiselle ja muulle ongelmakäyttäytymiselle Kirkkonummella tulee tehdä loppu

Moni kirkkonummelainen on lukenut järkyttyneenä viime sunnuntaina uutisoiduista lasten ja nuorten väkivaltatapauksista, jotka edustavat kunnassamme ja muualla pääkaupunkiseudulla jo pitkään kehittynyttä toista todellisuutta. Valtaosa kuntamme nuorista käyttäytyy hyvin ja lainkuuliaisesti, mutta väkivalta koskettaa etenevissä määrin yhä useamman lapsen, nuoren ja perheen elämää myös meillä Kirkkonummella.

Turvallisuuden tunne omassa kodissa, lähiympäristössä ja kotikunnassa on kategorisesti jokaisen perusoikeus. Tämän takia kaikkiin tilanteisiin, jossa väkivallan uhka saa ihmiset pelkäämään tulee suhtautua äärimmäisellä vakavuudella.  Totuus on, että yksikin väkivallanteko on liikaa, ja niihin tulee puuttua välittömästi, jotta ongelman eskaloituminen voidaan välttää.

Lasten ja nuorten väkivaltainen käyttäytyminen sekä jengiytyminen on vakava ilmiö, johon tulee puuttua päättäväisesti.

Lasten ja nuorten väkivaltainen käyttäytyminen sekä jengiytyminen on vakava ilmiö, ja olemme nyt yhteisönä risteyksessä, jossa voimme joko ummistaa silmämme tälle vakavalle ongelmalle tai sitten puuttua siihen päättäväisesti. Esitän itse, että meidän tulisi reagoida tilanteeseen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat paikallisesti käytössämme. Tilanteen ratkaisemiseen ei kuitenkaan ole olemassa mitään yksittäistä viisasten kiveä, vaan ratkaisu löytyy pikemminkin kunnan, poliisiviranomaisten, huoltajien ja kolmannen sektorin yhteistyöstä.

Kuntatasolla keskeisimpiä toimia, joihin voimme ryhtyä, ovat lastensuojelun, etsivän nuorisotyön ja perhesosiaalityön resurssien kasvattaminen. Erityisesti lastensuojelu on Kirkkonummella kovan paineen alaisena ja tarvitsee lisää resursseja. Koulut ovat yhtä lailla keskeisessä roolissa ongelmaan puuttumisessa, ja opettajien tukena toimivien koulusosionomien palkkaaminen olisi askel oikeaan suuntaan. Kirkkonummelle suunniteltu monialainen nuorten rikolliseen toimintaan puuttuva ankkuritoiminta olisi myös tärkeää saada käyntiin mahdollisimman nopeasti. 

Vaikka poliisin resurssit ovat rajatut, pitäisi sen partioiden läsnäoloa pyrkiä lisäämään ongelmapaikoilla niiden rauhoittavan vaikutuksen vuoksi. Nuorille pitää myös pystyä tarjoamaan koulun jälkeen turvallisia ja sallittuja paikkoja, joissa he haluavat viettää aikaa ja kokoontua. Tästä hyvä esimerkki on Walkers-nuorisokahvila, jonka toiminnan aloittamisesta Kirkkonummella vihreät tekivät keväällä valtuustoaloitteen.

Toimivaan ratkaisuun on saatava mukaan kuitenkin koko yhteisö ja ennen kaikkea myös huoltajat. Tilannetta ei nimittäin voida ratkaista, jos aikuiset ja sivustakatsojat eivät puutu ongelmiin niitä havaitessaan. Meillä on nyt yhteisönä velvollisuus tehdä loppu väkivaltaiselle ongelmakäyttäytymiselle ja estää tämän vakavan ongelman paheneminen entisestään. Totuus nimittäin on, että meille ei ole varaa antaa väkivallan olla osa yhdenkään lapsen tai nuoren elämää.

Kiusaamiseen pitää puuttua tiukemmin

Koulukiusaaminen jättää ihmiseen aina jälkensä. Muistan edelleen elävästi ne hetket omilta peruskouluajoiltani, kun minua tai jotain kaveriani kiusattiin. Olin itse onneksi niin onnellisessa tilanteessa, että aina, kun tilanne uhkasi eskaloitua liian vakaksi, siihen puututtiin välittömästi asian vaatimalla vakavuudella. Kaikki lapset ja nuoret eivät kuitenkaan ole näin onnekkaassa asemassa, ja toisten kohdalla kiusaamisen kierre jatkuu kuukausia, ellei jopa vuosia.

Yksi merkittävimpiä koulukiusaamisen ongelmia on, että siihen puututaan usein reaktiivisesti ja jälkijättöisesti. Kiusaamiseen on vaikea aluksi puuttua, sillä monet tapaukset jäävät tulematta aikuisten tietouteen, kun häpeä ja pelko estävät uhria kertomasta tapahtumista eteenpäin. Toisaalta valitettavan usein myös aikuiset suoranaisesti väheksyvät kiusaamistapauksia esimerkiksi vetoamalla epämääräisiin kansanviisauksiin siitä, kuinka hevonenkin potkii rakkaudesta.

On selvää, että kiusaamisen ennaltaehkäisyyn pitäisi käyttää tulevaisuudessa entistä enemmän resursseja. Ratkaisun ongelmaan voisivat tuoda esimerkiksi kouluissa tehtävän nuorisotyön määrän lisääminen ja koulutuksen tuen sekä oppilashuollon palveluihin panostaminen. Tulevan sote-uudistuksen valmistelun yhteydessä tulee myös kiinnittää erityistä huomiota siihen, siirtyvätkö koulukuraattorit sekä -psykologit uuden maakunnan palvelukseen, jolloin heidän palvelunsa ovat taas yhden byrokraattisen muurin takana.

Jos kiusaamistapaus pääsee kuitenkin eskaloitumaan, ovat nykyiset keinot harvoin riittävät. OAJ on esimerkiksi ehdottanut, että rehtoreilla pitäisi olla oikeus evätä opetus kiusaajalta muutamaksi päiväksi. Etelä-Karjalassa väkivaltaiseksi yltyneeseen kiusaamiseen puututaan taas Vintiö-toiminnan kautta, jossa alle 15-vuotiaat lapset selvittävät tapaamisessa yhdessä poliisin kanssa tekonsa lainvastaisuuden ja korvausvastuun. Kaakkois-Suomen poliisin mukaan yksikään toiminnassa mukana ollut nuori ei ole uusinut tekojaan.

Ottaen huomioon, kuinka vakavat arvet kiusaaminen jättää nuoreen kasvavaan mieleen, ei siihen voi koskaan puuttua liian vakavasti. Koulun ja yhteiskunnan rooli kiusaamisen ehkäisemisessä on merkittävä, mutta totuus on, että myös kotiväen on kannettava vastuunsa. Pääasiallinen kasvatuksellinen rooli lapsen elämässä on aina vanhemmilla, ja ilman heidän sitoutumistaan ei kiusaamistakaan saada loppumaan.

Moni nuori kärsii koronakriisin keskellä

Korona on kääntänyt yhteiskuntamme päälaelleen, ja viime kuukausina koventuneet rajoitukset ovat sulkeneet meidät viime kevään tavoin neljän seinän sisälle. Toisin kuin viime keväänä koronakriisi ei kuitenkaan ole vasta alkanut, vaan jo lähes vuoden kestäneet rajoitukset alkavat koetella itse kunkin turnauskestävyyttä. Ihminen on luonteeltaan sosiaalinen olento, joten on täysin ymmärrettävää, että tällä hetkellä meistä moni kaipaa ystäviemme ja lähipiirimme seuraa.

Viime viikkoina olemme saaneet lukea huolestuttavia uutisia siitä, kuinka monet nuoret – ja varsinkin lukioikäiset – ovat jääneet rajoitustoimien myötä yksin. Julkisten tilojen ollessa suljettuja ja lukioiden siirryttyä etäopetukseen monen lukioikäisen ainoa seura on tietokoneen näytön sinertävä kajo.

Lukioaika on monien nuorten sosiaalisen kehityksen kannalta kriittistä aikaa. Sen aikana luodut sosiaaliset suhteet säilyvät usein läpi elämän ja luovat pohjan tuleville työelämän verkostoille. Yhtä lailla nuorten sosiaalinen piiri auttaa jaksamaan raskaiden lukio-opintojen läpi, jotka ovat nykyaikana entistä tärkeämpiä korkeakoulujen pääsykokeista luopumisen jälkeen. Pahimmillaan korona-ajan nuoret joutuvatkin huonompaan asemaan kuin muut ikäluokat ja kärsivät tästä kohtuuttoman pitkään.

Viimeisimmän vuoden 2020 keväällä kerätyn Lapin ammattikorkeakoulun koko Suomen lukiolaisiin kohdistuneen kyselyn mukaan 46 prosenttia nuorista on kokenut yksinäisyyttä koronakriisin aikana. Samaan aikaan huolestuttavasti kolmasosa kyselyyn osallistuneista oli ollut eristäytyneenä kotiinsa ja tuntenut olonsa masentuneeksi korona-aikana. Tilanne on siis kaikin puolin vakava, emmekä oikeastaan edes tule ymmärtämään sen vaikutuksia kuin vasta paljon koronan kukistamisen jälkeen.

On selvää, että pelkät tsemppiviestit ja jaksuhalit eivät riitä puuttumaan tähän kasvavaan nuorten pahoinvointiin. Nuorisotyön resurssien, mielenterveyspalveluiden ja oppilashuollon resurssien lisääminen lienee askel oikeaan suuntaan, mutta sekään tuskin ratkaisee ongelmaa täydellisesti. Karu totuus nimittäin on, että mikään ei korvaa koronarokotteen luoman laumasuojan tuomaa vapautta ja paluuta normaaliin arkeen.

Kuntiin tarvitaan lisää nuoria luottamushenkilöitä

Kirkkonummen vihreiden kaksi nuorta kuntavaaliehdokasta Anja Presnukhina ja Markus Myllyniemi haluavat korostaa, miten tärkeää nuorten on osallistua paikalliseen päätöksentekoon äänestämällä ja asettumalla ehdolle tulevissa vuoden 2021 kuntavaaleissa. Presnukhina ja Myllyniemi vetoavat myös kaikkiin kirkkonummelaisiin, että he äänestäisivät nuorta ehdokasta 2021 kuntavaaleissa. 

Nuoret ovat olleet tähän mennessä Kirkkonummen kunnanvaltuustossa erityisen aliedustettuna. 51-paikkaisessa kunnanvaltuustossa on edellisellä kaudella ollut vain kaksi alle 30-vuotiasta valtuutettua, vaikka Kuntaliiton mukaan alle 30-vuotiaiden väestöryhmä kattaa yli neljänneksen koko kunnan asukkaista.

Monelle nuorelle kuntapolitiikka on politiikan eri aloista kaikkein tuntemattomin siitä huolimatta, että siellä tehtävät päätökset näkyvät eniten ihmisten tavallisessa elämässä. ”Kuntapolitiikassa tehdään kaikki nuoria koskevat tärkeät päätökset. Esimerkiksi päätökset nuorten usein käyttämien lähiliikuntapaikkojen, skeittipuistojen ja urheiluhallien osalta tehdään kunnanvaltuustossa ja sen alaisissa lautakunnissa sekä jaostoissa”, toteaa Anja Presnukhina, 18-vuotias Helsingin yliopiston opiskelija ja edellisen kauden nuorisovaltuutettu. 

Valtuustossa sekä muissa luottamustehtävissä nuorilla on myös paljon näkemystä kuntansa asioista laajemmin, ja he voivat hyvin ajaa kaikkien kuntalaisten – eikä pelkästään nuorten – asiaa. Kuntavaaliehdokas Anja Presnukhina huomauttaa, että nuoret ovat eläneet kotipaikkakunnallaan koko elämänsä tai pitkän aikaa, ja tuntevat sen yhtä hyvin kuin omat taskunsa:  ”Monet meistä ovat sydämessämme kirkkonummelaisia, ja tiedämme hyvin, mitä kehityskohteita kuntamme koulutus- ja terveyspalveluissa olisi.”

Vastuu nuorten aktiivisuuden lisäämisestä ei kuitenkaan voi vihreiden nuorten mukaan olla pelkästään nuorten omilla harteilla. ”Huolimatta kovasta työstämme nuorten vaikutusmahdollisuuksien parantamiseksi niiden vahvistaminen tuntuu olevan monelle vaikeaa. Teimme vihreän valtuustoryhmän kanssa valtuustoaloitteen nuorten vaikutusmahdollisuuksien parantamisesta, ja se torpattiin kunnanvaltuustossa kovasanaisesti. Tässä olisi selkeästi parannettavaa tulevaisuudessa”, muistuttaa kunnanvaltuutettu Markus Myllyniemi ja jatkaa: ”Meillä nuorilla on paljon sanottavaa ja olisi korkea aika, että saisimme äänemme paremmin kuuluviin kuntatasolla Suomessa.”

Suomessa tarvitaan nuoria päättäjiä

Suomen uusin kansalainen parkaisi ensimmäisen äänensä maailmaan palmusunnuntaina 14.4. Pitkän harkinnan jälkeen hänen vanhempansa olivat päättäneet nimetä vastasyntyneen tytön isoäitinsä mukaan Eeviksi. Vaikka perheen vanhemmat olivat haljeta ilosta uuden lapsensa syntymän takia, huolestutti heitä kuitenkin epävarma tulevaisuus. He olivat itse syntyneet juuri ennen 90-luvun lamaa, ja olivat lapsuudessaan kokeneet, minkälainen yhteiskunta voi olla, kun sen tukipalvelut pettävät.

Viiden vuoden päästä Eevi on vasta päiväkoti-ikäinen, mutta hänen koulupolkunsa on jo alkanut. Hänen vanhempiensa ei tarvitse tulevaisuuden Suomessa huolehtia hänen esiopetuksensa maksullisuudesta, sillä peruskouluun johtavat asteet on laajennettu koskemaan kaikkia. Viikonloppuisin hänen luontoa rakastavat vanhempansa vievät koko perheen yhteen monista maakuntamme kansallispuistoista, jossa he yhteistuumin bongaavat lintuja ja katselevat merimaisemia.

Kymmenen vuoden ikäisenä alakouluopiskelijana Eevi pääsee opiskelemaan moderneihin maailman parhaisiin opetustiloihin, jossa oppilaat saavat toteuttaa itseään aivan uudella tavalla. Eriyttävän opetuksen ansiosta Eevi saa haastavampia tehtäviä biologiassa sekä matematiikassa, kun taas kielten oppimisessa hän saa tarvitsemaansa lisätukea. Joka kuukausi hänen luokkansa käy vierailemassa erilaisissa museoissa Helsingissä, johon voi matkustaa sujuvasti junalla ja bussilla koko Uudeltamaalta.

15-vuotiaana Eevi pohtii jo lukioon siirtymistä ja tulevaisuuttaan. Maksuttoman toisen asteen ansiosta hänen perheensä tulotaso ei rajoita opiskelupaikan valintaa, vaan kaikki ovet ovat hänelle avoimia. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien ansiosta hän pystyy myös käymään sekä lukion että korkeakoulun kotipaikkakunnaltaan käsin, eikä hänen tarvitse etsiä asuntoa muualta pääkaupunkiseudulta. Tulevaisuus ei Eeviä pelota, sillä hän tietää, että hänen takanaan on sekä vanhempien että hyvinvointivaltion jatkuva tuki.

Mietin tulevaisuutta itsekin paljon. Ehkä jopa liian paljon. Perheen perustaminen ei ole vielä 23-vuotiaalle nuorelle miehelle ajankohtaista, mutta pohdin silti, minkälaisen yhteiskunnan jätämme tuleville sukupolville.  Ilmastonmuutos, koulutuksen epätasa-arvoisuus ja nuorten syrjäytyminen ovat kaikki ongelmia, jotka tulevat koskemaan lapsieni ikäluokkaa vielä enemmän kuin omaani.

Haluan kuitenkin uskoa, että uuden sukupolven päättäjät rakentavat Suomesta paikan, jossa meidän kaikkien on hyvä olla ja hyvä elää. Tulevaisuuden Suomea rakennetaan suurella sydämellä sekä muilla supervoimilla, ja se on voittamaton muutosvoima, jota tukemassa haluan myös itse olla mukana.

Arton tarina

Törmäämme joka ikinen päivä lukemattomiin ihmiskohtaloihin. Pysähdymme kuitenkin liian harvoin pohtimaan sitä matkaa, jonka täysin tuntematon on kulkenut päästäkseen tuohon pisteeseen.  Ohitsemme kävelee satoja kasvoja; jokainen niistä yhtä erilainen kuin aikaisempi. Sorrumme liian usein tuomitsemaan ihmisen tämän vaatetuksen tai ulkonäön perusteella, emmekä pysähdy miettimään tämän tarinaa. Haluan nyt kertoa teille parikymppisestä Artosta, jota kukaan ei huomannut, ja ketä kukaan ei kuunnellut.

Alakoulussa Artolla meni vielä hyvin. Kavereita oli ja kaikki oli mukavaa. Yläasteelle siirryttäessä vanhat ystävät kuitenkin erkaantuivat ja heidän paikkansa ottivat kiusaajat, jotka tekivät opiskelusta suoranaista helvettiä. Artoa alkoi pelottaa mennä kouluun, ja aikaisemman itsevarmuuden korvasi sisältä kalvava ahdistus. Apua ongelmaan oli vaikea saada, ja Arto päätti kestää vain sen kaiken. Kohtahan hän pääsisi toiselle paikkakunnalle lukioon pakoon kaikkia niitä ongelmia, joita hän oli kotikoulussaan kohdannut.

Lukiossa kaikki oli aluksi paremmin. Olivathan vanhat kiusaajat poissa ja Arto voisi määritellä itsensä uudelleen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei päässyt porukoihin mukaan. Aina, kun hän yritti aloittaa keskustelun muiden kanssa, he käänsivät selkänsä ja jatkoivat keskinäistä seurusteluaan kuin hän olisi ollut vain ilmaa. Arto alkoi kuvitella, että hän oli ratkaisevasti erilainen, rikkinäinen ja ikuisesti yksinäinen.

Totuus on, ettei Arto oli kukaan yksittäinen henkilö. Hänen tarinansa on kokoelma erilaisia kohtaloita, joihin olen nuoruuteni aikana törmännyt. Arton kohtalon jakavat kymmenet tuhannet nuoret kautta Suomen, jotka ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle ja syrjäytyneet. Jokaisen heidän kohtalonsa on tragedia ja ansaitsisi tulla yhteiskunnassamme kuulluksi.

Syrjäytyminen on ongelmana ehkäistävissä ja ratkaistavissa etsivän nuoriso- ja sosiaalityön keinoin. Ehkä vielä oleellisempaa on kuitenkin kiinnittää huomiota kanssaihmiseen, ja pitää kaikki yhteiskunnassa mukana. Jokainen yksinäinen ansaitsee ystävän, sillä meillä kaikilla on tarina, jonka haluamme kertoa. Tarvitsemme vain jonkun, joka kuuntelee.