Ajan kuntalaisten, en suuryritysten, etua

Taloustieteessä moraalikadolla viitataan tilanteeseen, jossa esimerkiksi sääntelyhäiriön seurauksena on yrityksen kannalta edullista toimia niin, että se on yhteisen edun vastaista. Ihannemaailmassa yhteisten pelisääntöjen pitäisi olla niin hyvin laadittuja, että moraalikatotilanteisiin ei jouduttaisi, ja pelikenttä olisi reilu sekä julkisen yhteisön että yritysten näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan aina reaalimaailmassa valitettavasti toteudu, ja suuryritysten kannalta voiton tavoittelu on liiketoiminnan kasvattamisen näkökulmasta haluttavampaa kuin yhteiskuntavastuun toteutuminen.

On selvää, että pukkia ei kannata päästää kaalimaan vartijaksi ja pörssiyrityksiä oman valvontansa herroiksi, kun jo lakikin linjaa, että niiden pääasiallinen tavoite on voiton kerryttäminen osakkeenomistajille. Vastaamon tapaus ja monet muut ovat hyvin osoittaneet, miten moraalikatotilanne syntyy, kun yritys priorisoi liikevoiton tavoittelun palvelun laadun parantamisen sijaan. Vanhustenhoidon tapauksessa tämä laadusta nipistäminen ilmeni haamuhoitajina, ja Vastaamon tapauksessa taas haluttomuutena investoida riittäviä resursseja sekä turvallisiin tietojärjestelmiin että niitä ylläpitäviin ammattitaitoisiin henkilöihin. Molemmissa tapauksissa riittävän asiantuntevan henkilökunnan palkkaamisen laiminlyönti johti siis tarpeettomaan ihmiskärsimykseen.

Peräänkuulutan kuitenkin edelleen, että pelisääntöjen ja ohjeistuksen laatijana myös valvovan viranomaisen Valviran pitää kantaa osansa vastuusta. Torstaina 5.11 ilmestyneessä Kirkkonummen Sanomien kommentissaan Valviran asiantuntijalääkärinä toiminut ja nykyinen kunnanvaltuutettu Marjut Frantsi-Lankia kritisoi voimakassanaisesti toivettani saattaa suuryritykset vastuuseen niiden asiakkailleen aiheuttamasta kärsimyksestä. Heittäisinkin nyt pallon puolestani hänelle, ja toivoisin, että tekisimme yhteiskuntana kaikkemme, että ne valvonnan periaatteet, joita Marjut itsekin Valviran sivuilla edelleen esittelee, toteutuisivat tulevaisuudessa myös käytännössä.

Luottamushenkilönä minun tehtäväni on ottaa kantaa. Jos jonkun mielestä kuntalaisten ja veronmaksajien edun ajaminen on radikaali ideologinen kanta, niin olen silloin ylpeästi sen kannattaja. Verokirstun ja kuntalaistemme hyvinvoinnin vartijana meidän tärkein tehtävämme on haastaa ja valvoa niitä toimijoita, joilta palveluita ostamme.

Jäähyväiset työhyvinvoinnille

Nykytyöntekijä on työllistetympi kuin koskaan. Samalla heiltä odotetaan paljon enemmän kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Joka neljäs suomalainen kärsii työuupumuksesta samaan aikaan, kun reilusti yli puolet työntekijöistä kärsii työpaikan aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta. Työntekijöistä on siis nopeasti kehittymässä kertakäyttövälineitä, jotka voidaan työntää sivuun heti, kun he muuttuvat hyödyttömiksi.

Työntekijöiden kertakäyttökulttuurin murros alkoi vuosikymmeniä sitten, mutta on korostunut entisestään Sipilän hallituskaudella. Puheet kilpailukykysopimuksesta ja työntekijöiden työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta ovat kannustaneet tuottavuuden kultin syntyä, jonka mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on uhrata oma vapaa-aikansa ja palkkatasonsa suuryritysten ja talouskasvun nimeen.

Työpahoinvoinnin ja loppuun palamisen kustannuksia eivät lopulta maksa yritykset vaan veronmaksaja. Hyvinvointivaltio pitää huolta kaikista kansalaisistaan, ja tarjoaa sen tukiverkon, johon ihminen voi tukeutua pudotessaan tyhjän päälle. Työterveyslaitoksen professori Guy Ahonen on laskenut vuonna 2016, että työpahoinvoinnista koituu Suomelle vähintään 25 miljardin euron kustannukset. Työnantajat pitää siis saada suurempaan vastuuseen työntekijöidensä hyvinvoinnista samaan aikaan, kun meidän pitäisi yhteiskuntana siirtää työpaikan painopistettä hyvinvointiin silkan tehokkuuden tavoittelemisen sijaan.

Kasvavan voiton tavoittelun aiheuttama työelämän murros tulee väkisinkin heikentämään työntekijän oikeuksia ja pahentamaan tilannetta entisestään, jos emme puutu muutospaineeseen nyt. Jokaisella suomalaisella on oikeus työpaikkaan, jossa hän kokee olonsa mielekkääksi ja arvokkaaksi. Ihmistensuojelun avulla voimme yhdessä olla varmistamassa, ettei tulevaisuuden työpaikasta kehity pyöräovea työelämästä aina suoraan roskalavalle.

Nyky-yhteiskunnassa liikevoitto ajaa ihmisen edelle

Raha on hyvä renki mutta harvinaisen huono isäntä. Siitä huolimatta olemme viimeisen puolen vuosikymmenen aikana siirtyneet kollektiivisesti maailmaan, jossa elämäämme ohjaavat talouden kasvuluvut ja bruttokansantuotteen kehitys. Jos kansantaloudella menee huonosti, niin leikkauslistalla ensimmäisenä ovat kansalaisten tukipalvelut. Mikäli talous taas romahtaa rahanahneiden ja isokenkäisten keinottelun takia, kohdistuvat veronkorotukset ensimmäisenä keski- ja pienituloisiin eikä suursijoittajiin.

Hallituspuolue Kokoomus on nyt useaan kertaan todennut, ettei tehostetussa palveluasumisessa asuvien vanhusten kipeästi tarvitsemaan hoitajamitoituksen nostoon ole varaa. Tavallisen kansalaisen hyvinvointiin panostamiseen ei eräiden mielestä ole koskaan riittävästi rahaa, vaikka suomalaisten suuryritysten tukemiseen käytettävien varojen määrä on viime vuosina tasaisesti kasvanut.

Työ- ja Elinkeinoministeriön vuonna 2017 toteuttaman tutkimuksen mukaan vain 11% kaikista yritystuista ovat valtiolle hyödyllisiä. Valtio pistää siis miljardeja euroja kankkulan kaivoon tukiessaan kilpailukyvytöntä liiketoimintaa. Yritystukiin kuuluu myös noin 150 miljoonan euron tuki turpeen energiakäytölle alennetun verokannan kautta. Energialähteenä turve on äärimmäisen epäympäristöystävällinen ja sen kerääminen soilta sekä tuhoaa paikallisia ekosysteemejä että heikentää alueen virkistysarvoa paikallisten asukkaiden näkökulmasta.

Raha kävelee ympäristön yli myös kaivos- ja louhimotoiminnassa, jossa kansainväliset yritykset käyttävät Suomea hyödyksi kuin kehitysmaata. Lupaus työpaikoista, elinvoimasta ja veroeuroista on usein tarpeeksi voitelemaan paikalliset päättäjät, vaikka toiminta jättäisikin jälkeensä vain nettotappion. Dollarinkuvat silmissä on helppo ummistaa silmänsä luonnon ja paikallisten asukkaiden kokemalle tuskalle.

Pienen suomalaisen hyvinvoinnista on helppo leikata, sillä hänellä ei ole takanaan kymmenien lobbareiden verkostoa ja satoja tuhansia euroja, joiden avulla hän voisi nostaa esiin omia ongelmiaan. Hyvän poliitikon pitäisi kuitenkin tajuta jo ilman lobbareiden kuiskutteluakin, että todellinen yhteiskunnallisen pääoman kasvu toteutetaan kansallisen hyvinvoinnin – ei suuryritysten voittojen maksimoinnin – kautta. Samalla kansalaisten tulisi ymmärtää, että yksilöinä he ovat suuryrityksiä heikompia, mutta kansakuntana ja demokraattisina päätöksentekijöinä merkittävästi voimakkaampia.