Elvyttävän talouspolitiikan aika ei ole ohi

Melkein tasan vuosi sitten talouden näkymät olivat heikot. Koronan epäiltiin pahimmillaan romahduttavan kansantaloutemme taloudellisin aktiivisuuden pudotessa lähes nollaan. Lopulta pelätyn kaltaista romahdusta taloudessa ei kuitenkaan nähty, ja talouskasvun kehitys ylitti Tilastokeskuksen mukaan optimistisimmatkin arviot. Osaksi tähän vaikutti valtion hyvin voimakas pääasiassa velkarahalla rahoitettu elvytys, jolla tuettiin sekä julkista että yksityistä sektoria.

Velanotto herättää luonnollisesti runsaasti tunteita, koska se on ajankohtaista jossain vaiheessa melkein jokaisen elämässä ja tunnemme siten hyvin sen realiteetit. Oli kyseessä sitten asuntolaina tai auton osamaksusuunnitelma, tiedämme kaikki, että velkaa saadakseen täytyy talouden ja takuiden olla kunnossa, jotta velkoja voi vakuuttua asiakkaan maksukyvystä.  

Valtiontaloudessa velanotto ei kuitenkaan toimi samoin. Toisin kuin yksilön tapauksessa valtion maksukyky on vahva ja käytännössä ikuinen, minkä takia niille yleensä myönnetään lainaa kevyemmin ehdoin kuin kuluttajalle. Esimerkiksi, vaikka Suomen valtionvelka on tällä hetkellä suurempi kuin koskaan aiemmin, ovat velanhoidon korkokulumme matalammat kuin koskaan ennen. Raha on siis ainakin nyt halpaa, ja erityisesti näin talouden laskusuhdanteessa on järkevää sijoittaa tätä velkarahaa kohteisiin kuten infrastruktuuriin, vihreään siirtymään ja kansalaisten hyvinvointiin, jotka tuottavat pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle tuottoja ja stimuloivat taloutta.

”Raha on siis ainakin nyt halpaa, ja erityisesti näin talouden laskusuhdanteessa on järkevää sijoittaa tätä velkarahaa kohteisiin kuten infrastruktuuriin, vihreään siirtymään ja kansalaisten hyvinvointiin, jotka tuottavat pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle tuottoja ja stimuloivat taloutta.”

Eräät populistiset ”talousviisaat” ovat esittäneet, että nyt kun valo alkaa hiljalleen pilkottaa tunnelin päässä koronakriisin osalta, tulisi myös tämä elvyttävä politiikka lopettaa. Tämä olisi suuri virhe, sillä vaikka tautitilanne alkaakin nyt hiljalleen helpottaa, ei kansantaloutemme ole vielä toipunut koronasta. Tätä vielä suurempi virhe olisi lähteä toteuttamaan suoraa säästöpolitiikkaa, joka leikkaisi muutenkin koronan jäljiltä huonosti voivien kansalaistemme hyvinvoinnista.

Kaikesta tästä huolimatta meillä ei kuitenkaan ole varaa sortua pitkällä aikavälillä omahyväisyyteen. On selvää, että Suomi tarvitsee mittavia, esimerkiksi työllisyyttä nostavia, rakenneuudistuksia, jos mielimme pitää taloutemme kestävällä pohjalla ja velkojen maksukyvystämme huolta. Lyhyellä aikavälillä emme saa kuitenkaan hätiköidä, sillä pahimmillaan pysäytämme nyt hyvin alkaneen taloutemme toipumisen ja vaivutamme talouskasvumme 2010-luvun tapaan vuosikymmenen kestävään uneen.

Suomeen tarvitaan talouden uusi jako

Korona kurittaa taloutta maailmanlaajuisesti, ja talouskasvun madonluvut tuntuvat täällä kotosuomessa asti. Monelle tämä kevät on tarkoittanut entistä suurempaa taloudellista epävarmuutta, lomautuksia ja jopa irtisanomisia. Helppoa ei varmasti ole kellään, ja nyt jos koskaan tarvitaan laajempaa myötätuntoa ja solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan.

Talouden suhdanteen kääntyessä laskusuuntaan markkinavetoinen järjestelmämme näyttää kaikkein nurjimman puolensa. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n mukaan pandemiat ovat historiallisesti aina johtaneet suurempaan taloudelliseen epätasa-arvoon, ja niiden talousvaikutuksista kärsivät erityisesti pienyrittäjät, matalan koulutustason alat ja vastavalmistuneet nuoret. 

Vaikka Suomessa lienee yksi maailman laajimmista sosiaaliturvaverkoista, osoitti 90-luvun lama, mitä pahimmillaan voi käydä, jos talouskriisin vaikutuksiin ei puututa välittömästi ja ennakoivasti. Valtaosa nykytyöttömien kovasta vaikeasti työllistyvästä ytimestä syntyi juuri 90-luvun jälkimainingeissa, ja samalla lama jätti jälkeensä sen aikana valmistuneista nuorista koostuvan menetetyn sukupolven, jonka palkka- ja työasemataso on pysyvästi jäänyt verrokkiryhmiä alhaisemmaksi.

90-luvulla Suomi tyytyi tekemään leikkaavaa politiikkaa, joka ajoi koko yhteiskunnan yhä syvemmälle suohon. Tänään voimme kuitenkin toimia toisin. On selkeää, ettei talouden pyöriä saada pyörimään ilman myönnytyksiä sekä valtiolta, työnantajajärjestöiltä että yrityksiltä. Oleellista on, että uuden talouspolitiikan myötä ihmisten työllistämisestä tehdään kannattavampaa samaan aikaan, kun työn tekemisestä tehdään tosiasiallisesti tuottoisaa.

Tällä hetkellä Suomessa työtä tekemällä ja ansioverotusta maksamalla on lähes mahdotonta rikastua ja kokea luokkanousua, ellei sattumoisin päädy suuryrityksen toimitusjohtajaksi. Tätä heijastavat pienet eri yhteiskuntaluokkien tuloerot, mutta samaan aikaan maailman mittakaavassa suuret varallisuuserot, ja ne kasvavat Tilastokeskuksen mukaan hyvin nopeasti.

Rikastumisen pääasiallinen väylä ei siis ole töiden tekeminen vaan esimerkiksi osakekeinottelu, jossa rahaa kertyy jo valmiiksi rikkaille. Pääomatuloverotuksen muuttaminen progressiiviseksi ja siitä kertyneiden verotuottojen käyttäminen ansiotuloverotuksen keventämiseen lisäisi työn tekemisen kannattavuutta, lisäisi kulutusta ja helpottaisi tavallisen ihmisen elämää.

Toinen keskeinen keino talouskasvun lisäämiseen olisi työelämän joustavuuden lisääminen työnantajan ja -tekijän näkökulmasta. Työpaikoille tarvitaan paikallista sopimista, jotta yritykset voivat vastata paremmin vaihteleviin markkinatilanteisiin. Myös nuorten siirtymistä työelämään pitää sujuvoittaa, ja heille pitää myös pystyä tarjoamaan nollatuntisopimuksia pysyvämpiä työmahdollisuuksia.

Samaan aikaan työnantajien on luovuttava työtuntien kyttäämisen mantrastaan, ja hyväksyttävä, että työntekijä voi saada työnsä tehtyä yhtä hyvin kuudessa tunnissa kuin kahdeksassa. Kokemukset toimihenkilösektoreilta ja teknologia-alalta ovat osoittaneet, että kuuden tunnin työpäivä parantaa työntekijöiden hyvinvointia, lisää tehokkuutta ja vähentää sairaspoissaoloja. Lyhyempi työpäivä takaa myös enemmän aikaa vapaa-ajalle, harrastuksille ja kuluttamiselle, mitkä kaikki stimuloivat talouden kehitystä entisestään.

Suomi on aina ratsastanut sosiaalisen ja yhteiskunnallisen muutoksen aallonharjalla aina 1900-luvun alusta alkaen. Yhteiskuntajärjestelmämme on maailman mittakaavassa ainutlaatuinen, ja rohkeat kokeilumme hyvinvoinnin saralla ovat kantaneet hedelmää tavalla, joka on nostanut tämän entisten savutorpparien kansan tilastojen huipulle. Tarvitsemme rohkeutta ja oikeudenmukaisuutta, mikäli mielimme jatkaa suomalaista menestystarinaamme ja varmistaa, että työmies saa vielä tulevaisuudessakin työnsä arvoisen palkan.