Eduskuntavaaliehdokkaan arkipäivää

Jokainen suomalainen on tässä vaiheessa saanut tarpeekseen eduskuntavaaleista. Viimeiset kolme kuukautta ne hallitsivat kaikenlaista mediaa ja näkyivät joka paikassa aina tienvarsista sanomalehtien sivuihin. Tavalliselle kansalaiselle vaalit saattavat näyttäytyä suoranaisena nollasummapelinä, jossa ehdokkaat kilpailevat tämän huomiosta mitä hämmentävimmin keinoin. Politiikka on kuitenkin paljon muuta. Se on yhteistyötä ja samalla ihmistyötä, jossa usein jopa eri puolueiden ehdokkaat puhaltavat yhteen hiileen toistensa eduksi.

Yhteistyötä tarvitaan, sillä vaalityö on valitettavan usein hyvin raakaa puuhaa. Olin henkilökohtaisesti vaalien alla todistamassa useampaa tapahtumaa, jossa ehdokkaita uhkailtiin väkivallalla. Arkipäivää oli myös toistuva vaalimainoksiin kohdistunut ilkivalta.

Vaikka kampanjoinnin negatiiviset puolet saattavatkin vaikuttaa hallitsevilta, eivät ne kuitenkaan voita kaikkia niitä positiivisia keskusteluja ja kertomuksia, joista sain vaalityön aikana nauttia. Lähes päivittäiset kuuden tunnin seurustelutuokiot antavat ainutlaatuisen läpileikkauksen suomalaisesta yhteiskunnasta ja kansasta sekä sen tarpeista.

Samalla eduskuntavaalikampanja antoisine keskusteluineen on kenties maailman pisin ja vaativin työhaastattelu. Kampanjan aikana ehdokas juttelee parhaimmillaan tuhansien ihmisten kanssa ja pyrkii vakuuttamaan äänestäjät omasta pätevyydestään. Helpolla ehdokas ei kuitenkaan pääse, sillä ihmiset odottavat vakuuttavia vastauksia aiheesta kuin aiheesta. Sain esimerkiksi itse käydä kampanjan aikana antoisia keskusteluja muun muassa lyhytaaltoradioiden vastaanottimiin liittyvistä lainsäädännöllisistä ongelmista ja kasvihuonekasvatukseen liittyvistä valtiontuista.

Parhaimpia kokemuksia minulle olivat kuitenkin koskettavat elämäntarinat, joita sain kuulla erityisesti vanhemmilta äänestäjiltä. Tarinoissa nousivat esiin esimerkiksi Porkkalan luovutus ja Suomen historia. Monet avautuivat minulle myös hyvin henkilökohtaisista asioista ja ongelmista, ja tästä luottamuksesta olen erityisen otettu.

Kaiken kaikkiaan tämä hyvin väsyttävä spurtti oli kenties yksi elämäni palkitsevimpia. Olen äärimmäisen yllättänyt lähes varauksettoman positiivisesta vastaanotosta, jonka ihmisiltä sain. Yhtä lailla haluan kiittää kanssaehdokkaita siitä upeasta ja kannustavasta hengestä, josta sain Kirkkonummella nauttia. Nämä olivat eduskuntavaaleista minulle ensimmäiset mutta eivät varmasti elämäni viimeiset.

Suomessa tarvitaan nuoria päättäjiä

Suomen uusin kansalainen parkaisi ensimmäisen äänensä maailmaan palmusunnuntaina 14.4. Pitkän harkinnan jälkeen hänen vanhempansa olivat päättäneet nimetä vastasyntyneen tytön isoäitinsä mukaan Eeviksi. Vaikka perheen vanhemmat olivat haljeta ilosta uuden lapsensa syntymän takia, huolestutti heitä kuitenkin epävarma tulevaisuus. He olivat itse syntyneet juuri ennen 90-luvun lamaa, ja olivat lapsuudessaan kokeneet, minkälainen yhteiskunta voi olla, kun sen tukipalvelut pettävät.

Viiden vuoden päästä Eevi on vasta päiväkoti-ikäinen, mutta hänen koulupolkunsa on jo alkanut. Hänen vanhempiensa ei tarvitse tulevaisuuden Suomessa huolehtia hänen esiopetuksensa maksullisuudesta, sillä peruskouluun johtavat asteet on laajennettu koskemaan kaikkia. Viikonloppuisin hänen luontoa rakastavat vanhempansa vievät koko perheen yhteen monista maakuntamme kansallispuistoista, jossa he yhteistuumin bongaavat lintuja ja katselevat merimaisemia.

Kymmenen vuoden ikäisenä alakouluopiskelijana Eevi pääsee opiskelemaan moderneihin maailman parhaisiin opetustiloihin, jossa oppilaat saavat toteuttaa itseään aivan uudella tavalla. Eriyttävän opetuksen ansiosta Eevi saa haastavampia tehtäviä biologiassa sekä matematiikassa, kun taas kielten oppimisessa hän saa tarvitsemaansa lisätukea. Joka kuukausi hänen luokkansa käy vierailemassa erilaisissa museoissa Helsingissä, johon voi matkustaa sujuvasti junalla ja bussilla koko Uudeltamaalta.

15-vuotiaana Eevi pohtii jo lukioon siirtymistä ja tulevaisuuttaan. Maksuttoman toisen asteen ansiosta hänen perheensä tulotaso ei rajoita opiskelupaikan valintaa, vaan kaikki ovet ovat hänelle avoimia. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien ansiosta hän pystyy myös käymään sekä lukion että korkeakoulun kotipaikkakunnaltaan käsin, eikä hänen tarvitse etsiä asuntoa muualta pääkaupunkiseudulta. Tulevaisuus ei Eeviä pelota, sillä hän tietää, että hänen takanaan on sekä vanhempien että hyvinvointivaltion jatkuva tuki.

Mietin tulevaisuutta itsekin paljon. Ehkä jopa liian paljon. Perheen perustaminen ei ole vielä 23-vuotiaalle nuorelle miehelle ajankohtaista, mutta pohdin silti, minkälaisen yhteiskunnan jätämme tuleville sukupolville.  Ilmastonmuutos, koulutuksen epätasa-arvoisuus ja nuorten syrjäytyminen ovat kaikki ongelmia, jotka tulevat koskemaan lapsieni ikäluokkaa vielä enemmän kuin omaani.

Haluan kuitenkin uskoa, että uuden sukupolven päättäjät rakentavat Suomesta paikan, jossa meidän kaikkien on hyvä olla ja hyvä elää. Tulevaisuuden Suomea rakennetaan suurella sydämellä sekä muilla supervoimilla, ja se on voittamaton muutosvoima, jota tukemassa haluan myös itse olla mukana.

Arton tarina

Törmäämme joka ikinen päivä lukemattomiin ihmiskohtaloihin. Pysähdymme kuitenkin liian harvoin pohtimaan sitä matkaa, jonka täysin tuntematon on kulkenut päästäkseen tuohon pisteeseen.  Ohitsemme kävelee satoja kasvoja; jokainen niistä yhtä erilainen kuin aikaisempi. Sorrumme liian usein tuomitsemaan ihmisen tämän vaatetuksen tai ulkonäön perusteella, emmekä pysähdy miettimään tämän tarinaa. Haluan nyt kertoa teille parikymppisestä Artosta, jota kukaan ei huomannut, ja ketä kukaan ei kuunnellut.

Alakoulussa Artolla meni vielä hyvin. Kavereita oli ja kaikki oli mukavaa. Yläasteelle siirryttäessä vanhat ystävät kuitenkin erkaantuivat ja heidän paikkansa ottivat kiusaajat, jotka tekivät opiskelusta suoranaista helvettiä. Artoa alkoi pelottaa mennä kouluun, ja aikaisemman itsevarmuuden korvasi sisältä kalvava ahdistus. Apua ongelmaan oli vaikea saada, ja Arto päätti kestää vain sen kaiken. Kohtahan hän pääsisi toiselle paikkakunnalle lukioon pakoon kaikkia niitä ongelmia, joita hän oli kotikoulussaan kohdannut.

Lukiossa kaikki oli aluksi paremmin. Olivathan vanhat kiusaajat poissa ja Arto voisi määritellä itsensä uudelleen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei päässyt porukoihin mukaan. Aina, kun hän yritti aloittaa keskustelun muiden kanssa, he käänsivät selkänsä ja jatkoivat keskinäistä seurusteluaan kuin hän olisi ollut vain ilmaa. Arto alkoi kuvitella, että hän oli ratkaisevasti erilainen, rikkinäinen ja ikuisesti yksinäinen.

Totuus on, ettei Arto oli kukaan yksittäinen henkilö. Hänen tarinansa on kokoelma erilaisia kohtaloita, joihin olen nuoruuteni aikana törmännyt. Arton kohtalon jakavat kymmenet tuhannet nuoret kautta Suomen, jotka ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle ja syrjäytyneet. Jokaisen heidän kohtalonsa on tragedia ja ansaitsisi tulla yhteiskunnassamme kuulluksi.

Syrjäytyminen on ongelmana ehkäistävissä ja ratkaistavissa etsivän nuoriso- ja sosiaalityön keinoin. Ehkä vielä oleellisempaa on kuitenkin kiinnittää huomiota kanssaihmiseen, ja pitää kaikki yhteiskunnassa mukana. Jokainen yksinäinen ansaitsee ystävän, sillä meillä kaikilla on tarina, jonka haluamme kertoa. Tarvitsemme vain jonkun, joka kuuntelee.

Jäähyväiset työhyvinvoinnille

Nykytyöntekijä on työllistetympi kuin koskaan. Samalla heiltä odotetaan paljon enemmän kuin aikaisemmilta sukupolvilta. Joka neljäs suomalainen kärsii työuupumuksesta samaan aikaan, kun reilusti yli puolet työntekijöistä kärsii työpaikan aiheuttamasta henkisestä uupumuksesta. Työntekijöistä on siis nopeasti kehittymässä kertakäyttövälineitä, jotka voidaan työntää sivuun heti, kun he muuttuvat hyödyttömiksi.

Työntekijöiden kertakäyttökulttuurin murros alkoi vuosikymmeniä sitten, mutta on korostunut entisestään Sipilän hallituskaudella. Puheet kilpailukykysopimuksesta ja työntekijöiden työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta ovat kannustaneet tuottavuuden kultin syntyä, jonka mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on uhrata oma vapaa-aikansa ja palkkatasonsa suuryritysten ja talouskasvun nimeen.

Työpahoinvoinnin ja loppuun palamisen kustannuksia eivät lopulta maksa yritykset vaan veronmaksaja. Hyvinvointivaltio pitää huolta kaikista kansalaisistaan, ja tarjoaa sen tukiverkon, johon ihminen voi tukeutua pudotessaan tyhjän päälle. Työterveyslaitoksen professori Guy Ahonen on laskenut vuonna 2016, että työpahoinvoinnista koituu Suomelle vähintään 25 miljardin euron kustannukset. Työnantajat pitää siis saada suurempaan vastuuseen työntekijöidensä hyvinvoinnista samaan aikaan, kun meidän pitäisi yhteiskuntana siirtää työpaikan painopistettä hyvinvointiin silkan tehokkuuden tavoittelemisen sijaan.

Kasvavan voiton tavoittelun aiheuttama työelämän murros tulee väkisinkin heikentämään työntekijän oikeuksia ja pahentamaan tilannetta entisestään, jos emme puutu muutospaineeseen nyt. Jokaisella suomalaisella on oikeus työpaikkaan, jossa hän kokee olonsa mielekkääksi ja arvokkaaksi. Ihmistensuojelun avulla voimme yhdessä olla varmistamassa, ettei tulevaisuuden työpaikasta kehity pyöräovea työelämästä aina suoraan roskalavalle.

Hyvää naistenpäivää!

Tanssiminen oli minulle nuorena henkireikä. En itse peruskouluikäisenä valinnut perinteistä joukkueharrastusta, ja päätynyt pelaamaan salibandyä tai futsalia, vaan vietin aikani harrastaen paritanssia. Sain kuulla tästä koulussa, ja minua haukuttiin mitä luovimmin tavoin. Kaikki erilainen on pelottavaa ja siksi joidenkin yksilöiden mielestä samalla uhkaavaa.

Sukupuoliroolit ovat vahvasti läsnä edelleen modernissa yhteiskunnassamme, ja ne ohjaavat käyttäytymistämme ja kehitystämme tiellämme aikuisiksi ihmisiksi. Olen itse ollut onnekas, sillä perheessäni perinteisiä sukupuolirooleja ollaan uskallettu haastaa. Isoäitini, jonka lasken yhdeksi suurimmista roolimalleistani, oli kahvilayrittäjä aikana, jolloin naisen paikka oli perinteisesti kotona. Äitini on jatkanut samalla yrittäjyyden tiellä osaksi isoäitini esimerkin rohkaisemana ensin kuitenkin luovuttuaan sihteerin työstään, johon hän oli kouluttautunut osaksi yhteiskunnan lokeroinnin seurauksena. Kenenkään nuoren tytön tai pojan ei pitäisi kokea, että hänen sukupuolensa rajoittaa hänen elämäänsä tai tulevaisuuttaan.

Surullinen totuus kuitenkin on, että Suomessa ja maailmalla sukupuolisyrjintä on arkipäiväistä. Kotimaassa lasten hoivavastuu jakaantuu edelleen äidin ja isän välillä epäsuhtaisesti samalla, kun naisen asema työelämässä on miestä heikompi. Naisiin kohdistuva väkivalta on myös ongelma, johon meidän tulisi välittömästi puuttua.

Kansainvälisesti ongelmat ovat huomattavasti merkittävämpiä, ja naisten asema esimerkiksi monissa Lähi-Idän maissa on lähes olematon. Maailmassa on siis paljon tehtävää, mikäli haluamme luoda yhteiskunnan, jossa kaikki voivat hyvin sukupuolesta riippumatta.

Me sosiaalidemokraatit olemme olleet aina muutoksen airuita. Puolueemme naisasia-aktiivien ansiosta Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa naiset saivat täydet poliittiset oikeudet. Nyt yli sata vuotta tapahtuneen jälkeen meidän on jälleen ohjattava maatamme muutoksen tiellä. Uusia sukupuolipoliittisia kysymyksiä ovat perhevapaauudistus, palkkatasa-arvo ja sukupuolen moninaisuus. Töitä on myös tehtävä kansainvälisesti, jotta voisimme saavuttaa todellisen tasa-arvon kaikkialla maailmassa.

Työnsarkaa on paljon ja on vaikeaa valita, mistä oikeastaan edes aloittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että politiikka on tahtopeliä ja kaikki, jotka tahtovat tarpeeksi, voivat muuttaa maailmaa.