Viimeaikaisia uutisia lukiessa meitä monia on varmasti järkyttänyt Vantaalla tapahtunut kiusaamistapaus, joka lopulta eskaloitui rikolliseksi pahoinpitelyksi. Tällaiset tapaukset vetävät ihmisen sanattomaksi, ja saavat ainakin minut miettimään, miten koululaitoksemme on voinut sallia tilanteen kehittymisen näin pahaksi. Kouluympäristön tärkein tehtävä on olla turvallinen ympäristö, johon lapsen on ilo tulla. Tässä ja lukemattomissa muissa tapauksissa ympäri Suomea siinä on kuitenkin epäonnistuttu.

Toisen ihmisen koskemattomuuteen kajoaminen – oli se sitten henkistä tai fyysisistä – on aina väärin, ja johtaa pahimmillaan elämänmittaisiin seurauksiin, kun kiusaamisen jättämät arvet kulkevat kiusatun mukana vielä koulu-urankin jälkeen. Kiusaamisen aiheuttamat välittömät fyysiset oireet ovat myös todellisia, ja tutkimusten mukaan uhrit voivat kärsiä esimerkiksi univaikeuksista, pahoinvoinnista ja päänsäryistä.

Ottaen huomioon kiusaamisen vakavuuden ja sen todellisuuden, että joka kymmenes koululainen kokee joutuneensa kiusatuksi, voisi helposti luulla, että opettajat puuttuvat koulukiusaamiseen välittömästi. Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa opettajista kuitenkin kokee kiusaamiseen puuttumisen vaikeaksi, eivätkä he koe resurssiensa riittävän ongelmaan ratkaisemiseksi.

Mitä kiusaamiselle voitaisiin siis tehdä? On selkeää, että kiusaamistapauksiin puuttuminen vaatii lisää resursseja opettajilta ja kouluilta, mutta myös uskallusta muilta oppilailta, jotka todistavat kiusaamista. Opettajia ja oppilaita ei voida kuitenkaan jättää yksin tämän vaikean tehtävän kanssa, ja olisikin paikallaan, että kouluihin palkattaisiin erityisiä koulupedagogeja ja -nuorisotyöntekijöitä, joiden yksi tehtävänkuvan osa olisi erityisesti kiusaamiseen puuttuminen.

Kouluissa tarvitaan myös vahvaa johtajuutta, sillä lapset ja nuoret hakevat tässä formatiivisessa elämänvaiheessa mallia yläpuolelta. Hyvät opettajat ovat emotionaalisesti oppilaiden tukena, mutta samaan aikaan pitävät yllä järjestystä. Päivittäisissä kohtaamisissaan oppilaiden kanssa opettajien tulisi myös ennakoivasti puuttua kiusaamistapauksiin, ja estää niiden eskaloituminen liian pitkälle.

Vanhempien on myös oltava aktiivisesti läsnä lastensa kasvatuksessa, eikä vastuuta tästä voi vierittää täysin koulun hartioille, kuten nykyään joissain tapauksissa käy. Vaikka yhteiskunnan rooli onkin tukea vanhempia lastenkasvatuksessa, on moraalikäsityksen ja muiden kunnioittamisen opettaminen pohjimmiltaan heidän tehtävänsä. Tilanteissa, joissa lapsi syyllistyy kiusaamiseen, tulisi heidän selvittää, miksi heidän lapsensa haluaa muille pahaa.

Vaikka tilastot ovat osoittaneet, että kiusaaminen on viime aikoina vähentynyt, niin yksikin tapaus on liikaa. Kouluun menemisen ei tulisi olla ahdistavaa tai pelottavaa kenellekään, vaan sen sijaan oman oppilasyhteisön pitäisi olla turvasatama ja kasvuympäristö nuoruuden muuten niin epävakaiden vuosien keskellä. Meidän tulisi yhteiskuntana tehdä kaikkemme sen eteen, että kiusaamisen kierre saataisiin loppumaan nyt ja tulevaisuudessa.