Vietämme perjantaina 19. maaliskuuta Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Suomen kaltaisessa valtiossa, joka on kansainvälisesti tunnettu naisten sekä vähemmistön oikeuksien mallimaana, on helppo ajatella, että tasa-arvo olisi valmis. Tämä väite ei voisi kuitenkaan olla kauempana totuudesta, ja viime viikkoina käyty keskustelu naisten kokemasta fyysisen ja henkisen väkivallan uhasta kuvaa hyvin, miksi näin on.

Keskustelu naisten kokemasta väkivallasta nousi esiin sosiaalisessa mediassa viime viikolla, kun poliisi Waybe Couzens pidätettiin 9. maaliskuuta epäiltynä 33-vuotiaan lontoolaisen Sarah Everardin kidnappauksesta ja raa’asta murhasta. Tapahtuma herätti runsaasti keskustelua kansainvälisesti ja sai monet naiset avautumaan heidän omista turvattomuuteen liittyvistä kokemuksistaan myös täällä kotosuomessa.

Kyselyiden mukaan ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista naisista on joutunut pelkäämään turvallisuutensa puolesta julkisilla paikoilla, ja esimerkiksi Amnesty Internationalin tietojen mukaan jopa 87 prosenttia naisista on joutunut kokemaan väkivaltaa tai sen uhkaa Suomessa. Varmasti lähes jokainen tätä tekstiä lukeva on ollut joskus huolestunut siitä, pääseekö tuttu läheinen turvallisesti kotiin.

Yksittäiset kokemukset, vaikka kammottavia nekin, eivät kuitenkaan riitä valottamaan sitä syvempää yhteiskunnallista ongelmaa, joka maatamme vaivaa. Sen osoittamiseen tarvitaan kylmää tilastotietoa, ja kuten tiedämme: numerot eivät valehtele.

Euroopan unioni toteutti vuonna 2014 kaikkia unionin silloista 28 jäsenvaltiota koskeneen kyselyn, joka kartoitti naisten kokemaa väkivaltaa sekä häirintää. Kyselyyn osallistuneista suomalaisista naisista noin 37 prosenttia oli kokenut seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa parisuhteen ulkopuolella jossain kohtaa elämänsä aikana. Samaan tutkimukseen osallistuneista naisista 39 prosenttia ilmoitti taas kokeneensa seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa kumppaniltaan elämänsä aikana. Suomi onkin toiseksi vaarallisin maa naisille EU:n sisällä, jos katsotaan lähisuhdeväkivaltaa.

Vaikuttaessaan 1800-luvun lopulla Minna Canth otti tehtäväkseen osoittaa ne tasa-arvon ongelmakohdat, jotka lävistivät silloista suomalaista yhteiskuntaa. Hän käsitteli teoksissaan avoimesti juuri naisten elämässään kokemaa turvattomuutta ja väkivaltaa, ja yksi hänen monista tavoitteistaan lieneekin ollut sen tukahduttaminen.

On surullista kuitenkin huomata, että näin yli vuosisata myöhemmin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei olla saatu täysin nujerrettua. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettei keinoja ongelmaan puuttumiseksi olisi. Päinvastoin tekemällä yksinkertaisia kuntatason ratkaisuja, kuten lisäämällä katujen valaistusta, vähentämällä katuverkon sokeita pisteitä, parantamalla julkista liikennettä ja helpottamalla pääsyä mielenterveys- ja turvakotipalveluiden piiriin, pystymme parantamaan naisten turvallisuutta ratkaisevasti.

Mikään ei kuitenkaan muutu, jos emme ensin pysty keskustelemaan ongelmasta avoimesti. Viime viikon keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta on osoittanut, kuinka vaikeaa tämän keskustelun käyminen on vielä nykypäivänäkin. Siksi kaikkien on syytä miettiä, miten naisvihamieliseen toimintaan voi omalta kohdalta puuttua, ja miten me voimme yhdessä olla mukana rakentamassa turvallisempaa huomista. Minna Canthia lainaten tulevaisuudessa ”vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä”, ja tämän muutoksen kautta yhteiskunnastamme tulee parempi ja turvallisempi paikka meille kaikille.

Anja Presnukhina & Markus Myllyniemi