Melkein tasan vuosi sitten talouden näkymät olivat heikot. Koronan epäiltiin pahimmillaan romahduttavan kansantaloutemme taloudellisin aktiivisuuden pudotessa lähes nollaan. Lopulta pelätyn kaltaista romahdusta taloudessa ei kuitenkaan nähty, ja talouskasvun kehitys ylitti Tilastokeskuksen mukaan optimistisimmatkin arviot. Osaksi tähän vaikutti valtion hyvin voimakas pääasiassa velkarahalla rahoitettu elvytys, jolla tuettiin sekä julkista että yksityistä sektoria.

Velanotto herättää luonnollisesti runsaasti tunteita, koska se on ajankohtaista jossain vaiheessa melkein jokaisen elämässä ja tunnemme siten hyvin sen realiteetit. Oli kyseessä sitten asuntolaina tai auton osamaksusuunnitelma, tiedämme kaikki, että velkaa saadakseen täytyy talouden ja takuiden olla kunnossa, jotta velkoja voi vakuuttua asiakkaan maksukyvystä.  

Valtiontaloudessa velanotto ei kuitenkaan toimi samoin. Toisin kuin yksilön tapauksessa valtion maksukyky on vahva ja käytännössä ikuinen, minkä takia niille yleensä myönnetään lainaa kevyemmin ehdoin kuin kuluttajalle. Esimerkiksi, vaikka Suomen valtionvelka on tällä hetkellä suurempi kuin koskaan aiemmin, ovat velanhoidon korkokulumme matalammat kuin koskaan ennen. Raha on siis ainakin nyt halpaa, ja erityisesti näin talouden laskusuhdanteessa on järkevää sijoittaa tätä velkarahaa kohteisiin kuten infrastruktuuriin, vihreään siirtymään ja kansalaisten hyvinvointiin, jotka tuottavat pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle tuottoja ja stimuloivat taloutta.

Eräät populistiset ”talousviisaat” ovat esittäneet, että nyt kun valo alkaa hiljalleen pilkottaa tunnelin päässä koronakriisin osalta, tulisi myös tämä elvyttävä politiikka lopettaa. Tämä olisi suuri virhe, sillä vaikka tautitilanne alkaakin nyt hiljalleen helpottaa, ei kansantaloutemme ole vielä toipunut koronasta. Tätä vielä suurempi virhe olisi lähteä toteuttamaan suoraa säästöpolitiikkaa, joka leikkaisi muutenkin koronan jäljiltä huonosti voivien kansalaistemme hyvinvoinnista.

Kaikesta tästä huolimatta meillä ei kuitenkaan ole varaa sortua pitkällä aikavälillä omahyväisyyteen. On selvää, että Suomi tarvitsee mittavia, esimerkiksi työllisyyttä nostavia, rakenneuudistuksia, jos mielimme pitää taloutemme kestävällä pohjalla ja velkojen maksukyvystämme huolta. Lyhyellä aikavälillä emme saa kuitenkaan hätiköidä, sillä pahimmillaan pysäytämme nyt hyvin alkaneen taloutemme toipumisen ja vaivutamme talouskasvumme 2010-luvun tapaan vuosikymmenen kestävään uneen.