Amerikkalainen taloustieteilijä ja taloustieteen nobelisti Milton Friedman totesi kuuluisasti, ettei lääke tautiin saa olla yhtä paha kuin tauti itse. Tällä hän viittasi erityisesti julkisen sektorin resurssien jakautumiseen ja siihen, kuinka yrittäessämme korjata sen tehottomuuteen liittyviä ongelmia, päädymme helposti itse asiassa pahentamaan niitä. Olen itse perehtynyt kansantalouden ja julkisten toimijoiden talousresurssien jakautumiseen sekä akateemisessa että käytännöllisessä mielessä, ja allekirjoitan täysin Friedmanin toteamuksen.

Kun julkisen sektorin menoja tasapainotetaan, unohdetaan usein tehtyjen toimien ulkoisvaikutus. Taloustieteessä ulkoisvaikutuksella tarkoitetaan esimerkiksi säästötoimesta syntynyttä vaikutusta, joka ei ole suoraan sidoksissa alkuperäiseen syy-seuraussuhteeseen. Ulkoisvaikutuksen lopputuloksen ei aina tarvitse olla negatiivinen, vaan se voi myös olla positiivinen.

Esimerkki positiivisesta ulkoisvaikutuksesta ovat vanhuksille jaetut kenkien liukuesteet, jotka maksoivat itsensä kunnalle moninkertaisesti takaisin säästyneiden erikoissairaanhoidon kustannuksien kautta liukastumisten määrän vähentyessä. Negatiivinen ulkoisvaikutus voi taas johtua esimerkiksi kunnan työntekijöiden hyvinvoinnista säästämisestä, mikä lopulta lisää kustannuksia. Kun kunnan työntekijöiden hyvinvointiin ei enää panosteta, johtaa tämä helposti lisääntyneisiin sairaspoissaoloihin, henkilöstön suureen vaihtuvuuteen ja vaikeuksiin palkata uutta työvoimaa. Nämä taas pakottavat kunnan turvautumaan kalliisiin yksityisiltä yrityksiltä ostettaviin ostopalveluihin.

Kuntataloudessa ulkoisvaikutuksien arviointiin tulisi siis kiinnittää erityistä huomiota ja tehdessä säästöjä tai nostaessa veroja, meidän tulisi pohtia, mikä on näiden toimien tosiasiallinen vaikutus. Kun säästämme kuntalaistemme ja työntekijöidemme hyvinvoinnista tai nostamme veroäyriä, vähennämme samalla epäsuorasti kuntamme veto-, pito- ja elinvoimaa ja teemme samalle itsellemme karhunpalveluksen.

Tosiasia on, että jos haluamme tasapainottaa kuntamme talouden, meidän on samalla ymmärrettävä, että hyvinvointiin kohdistuneiden juustohöyläleikkauksien kustannusvaikutus on usein negatiivinen. Hyvinvointileikkauksien sijaan meidän tulisikin keskittyä kuntataloutemme rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseen, ja tällä tiellä hyviä lähtökohtia olisivat hankintojen kohtuullistaminen ja rakennusinvestointien budjettiylitysten ehkäiseminen.