Historiasta on aina hyvä oppia. Sanon näin sekä historian opiskelijana että yhteiskuntatieteilijänä. Vietin lukioikäisenä paljon aikaa nyt jo edesmenneen isoisäni kanssa, ja keskustelimme paljon yhdessä hänen lapsuudenkokemuksistaan Helsingin maalaiskunnassa. Moni tarina on jäänyt mieleeni, mutta yhden muistan muita elävämmin. Ukkini Helmer kertoi minulle ikääntyneestä naisesta, joka ei ollut löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa ja ansaitsi elantonsa kiertämällä talosta taloon vielä seitsemänkymppisenä.

Kiertolaisuus oli Suomessa vielä 1930-luvulla yleistä, sillä sosiaaliturvajärjestelmää ei ollut. Eläke oli harvinaisuus, joka oli varattu valtion virkamiehille. Sotien jälkeen suomalaiset oppivat kuitenkin virheistään ja lähtivät kehittämään hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka hedelmistä saamme nauttia edelleen.

Eläkeläisköyhyys on kuitenkin lähes puoli vuosisataa hyvinvointivaltion perustamisen jälkeen edelleen yhteiskunnassamme läsnä. Todennäköisin pienituloinen on alle 55-vuotias työkyvyttömyyseläkkeellä kituuttava eläkeläinen, joka saa valtiolta keskimäärin 777 euroa tukea. Kokonaisuudessa yli 400 000 eläkeläistä elää Suomessa köyhyysrajan alapuolella.

Tilanne on huolestuttava, eikä todennäköisesti helpotu yhtään tulevaisuudessa ilman nopeita toimia. Nykynuorten työurat tulevat olemaan entistä sirpaleisempia, mikä tulee osaltaan vaikuttamaan heidän eläkekertymäänsä. Samalla maahamme on syntymässä uusi keski-ikätyöttömien ryhmä, jotka uhkaavat jäädä työelämän ulkopuolelle ikäsyrjinnän takia. Vakaa työpaikka, ja sen kautta ihmisen arvoinen eläke, ei siis ole enää itsestäänselvyys vaan pikemminkin laskeva trendi.

Jokaisella suomalaisella on oikeus nauttia eläkepäivistään. Meidän on varmistettava, että kaikilla on pääsy riittävään tulotasoon tulevaisuudessa. Eläkeläisköyhyyden ehkäisemiseksi meidän on nostettava minimieläkkeiden tasoa ja pidettävä huolta, että vanhuksilla on rahaa elämän perustarpeisiin ja vähän muuhunkin. On myös pohdittava, olisiko tarkoituksenmukaista sitoa kaikkein pienimmät eläkkeet palkkatasoon hintatason sijaan.

Suomi on joskus historian pimeinä hetkinä ollut selviytymisyhteiskunta, ja en ainakaan itse halua, että palaamme takaisin tähän ajatusmalliin. Maailmassa kaikki ihmistyö on sukupuolet ylittävää yhteistyötä, ja sen oivaltaminen on aina ollut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan vahvuus.