Kuntauudistus on erityisesti pääkaupunkiseudun ulkopuolella kirosana. Kotikunta on monelle suomalaiselle heidän identiteettinsä perusta, jolloin oman asuinpaikan itsenäisyydestä luopuminen on täysin oikeutetusti vaikeaa. Suomen maaseutu vuotaa kaupunkeihin, ja muuttoliike näiden kahden välillä on pysäyttämätön muutosvoima. Jotta hyvinvointivaltiomme talous voidaan pitää kestävällä uralla, tulee meidän kuitenkin olla valmiita muutoksiin.

Suomessa on tällä hetkellä 311 kuntaa, joista lähes puolet on alle 6000 asukkaan kuntia. Ruotsista näin pieniä kuntia lyötyy kuitenkin vain 28. Yhtä lailla Suomi tuntuu häviävän meitä yli 1,5 kertaa väkimäärältään suuremmalle naapurimaallemme kaikissa muissa oleellisissa tunnusluvuissa kuten esimerkiksi kuntien ja maakuntien määrässä.

Koko maan asuttuna pitäminen on jalo tavoite, jonka toteutuminen on mahdotonta nykyisten väestöliikkeen trendien takia. Sen sijaan, että taistelisimme tuulimyllyjä vastaan, meidän tulisi hyväksyä tosiasiat ja sitoutua kuntien lukumäärän vähentämiseen. Askel oikeaan suuntaan olisi myös tiettyjen syrjäalueiden kuntien vapauttaminen osan lakisääteisten palveluiden tuottamisesta. Aikaisemmin Suomen kunnalliset hallintoalueet jaettiin luokkiin sen mukaan, mikäli ne olivat kuntia, kauppaloita tai kaupunkeja. Tämän järjestelmän osittainen palauttaminen voisikin olla hyvä toimenpide tiellä kestävyysvajeen ratkaisemiseksi.

Jokainen kunta Suomessa ei tarvitse omaa uimahallia, ja siksi meidän tulisikin olla valmiita myöntämään tosiasiat. Kustannuskilpailukyvältään täysin kestämättömät kunnat eivät voi pitää itseään pystyssä pelkästään valtion tulonsiirroilla etelän suurista kaupungeista. Kaupungistuminen on megatrendi, jonka olemassaoloa yksikään poliittinen liike ei voi kiistää. Jos haluamme, että suomalaisesta hyvinvointivaltiosta jää jäljelle myös jotain jälkipolvien hyväksi, tulee meidän valita, mikä on suomalaisille tärkeämpää: elinvoiva yhteiskunta vai suo, kuokka ja jussi.