Hyvä, paha sote on kolmiosainen blogisarja, jossa käsitellään tulevan sote-uudistuksen ongelmia. Sarjan ensimmäinen osa avaa sosiaali- ja terveysuudistuksen rahoitusmallia.

Suomen julkinen sektori on rahoituskriisissä. Ikääntyvä väestömme ei enää riitä kattamaan nykyisen muotoisia julkisia palveluita samaan aikaan, kun koronan aiheuttamat välittömät paineet rasittavat sote-sektoria. Nykytilanteen kestämättömyys on ollut selvää jo vuosikymmenien ajan, ja ongelmaa on pyritty ratkaisemaan mitä moninaisimmilla sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksilla, jotka kaikki ovat kaatuneet omaan poliittiseen mahdottomuuteensa.

Kesäkuussa eduskunnassa hyväksytty sote-uudistus on ensimmäinen, joka on edennyt toteutukseen asti. Sote-mallissa Suomeen luodaan 21 hyvinvointialuetta, jotka ovat kuntien sijaan vastuussa sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamisesta. Sitä on markkinoitu yleisratkaisuna kaikkiin Suomen sote-sektorin ongelmiin, ja se lupaa kunnianhimoisesti tarjota kaikille yhdenvertaiset sekä helposti saavutettavat peruspalvelut. Suomi on kuitenkin suuri maa, ja on vaikea ajatella, kuinka sote-uudistus kohtelisi kaikkia kuntia ja maakuntia tasapuolisesti.

Yksi uuden sote-mallin keskeisimmistä piirteistä onkin, että se tukee taantuvia alueita menestyvämpien kustannuksella. Käytännössä tämä tarkoittaa, että uusmaalainen tukee omilla verovaroillaan pohjoiskarjalaisen maanmiehensä terveydenhuoltoa. On äärimmäisen tärkeää, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat laadukkaat kaikkialla Suomessa, mutta kysymys kuuluukin, onko mielekästä, että kannatellessaan muita maakuntia uusmaalainen joutuu samalla nipistämään oman sosiaali- ja terveyspalvelunsa laadusta ja saavutettavuudesta.

Tulevaisuudessa kirkkonummelaisten terveydenhuoltoon onkin siis käytettävissä 100 euroa vähemmän per asukas, koska sote-uudistuksen myötä parhaiten voivat alueet rahoittavat heikommin voivia hyvinvointialueita. Asukaskohtaisen rahoitusosuuden pienentyminen ajaa väkisinkin säästöihin esimerkiksi palveluverkon osalta, ja onkin kyseenalaista, voidaanko pienempiä palveluyksiköitä pitää enää pystyssä. Kirkkonummen osalta esimerkiksi Veikkolan ja Masalan terveysasemien kohtalo voi olla uhattuna, kun pienentyvä rahoitusosuus pakottaa uudet järjestämisalueet ryhtymään säästötoimenpiteisiin.

Sen sijaan, että sote-uudistus sopeuttaisi taantuvien maakuntien sote-palveluita vastaamaan paremmin niiden rahoituskykyä, kehittyvistä kaupunkiseuduista tehdään niiden maksumiehiä. On yksinkertaisesti kohtuutonta, että Veikkolan sekä Masalan, Kirkkonummen tai Länsi-Uudenmaan sosiaali- ja terveyspalveluista joudutaan leikkaamaan, jotta pohjoiskarjalaiset ystävämme saisivat nauttia samoista sote-palveluista kuin ennen ryhtymättä itse säästötoimenpiteisiin. Tätä ilmiselvää epäkohtaa on mahdotonta niellä kokonaisena, ja meidän on yhdessä ryhdyttävä välittömiin toimiin, jotta meidän sotepalveluitamme ei ulosmitata muualle Suomeen.