Nyt jo vuosikymmeniä valmistellun sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen toteutumiseen on aikaa alle vuosi, ja 1.1.2023 alkaen Suomen 310 kuntaa ja kaupunkia – Helsinkiä lukuun ottamatta – eivät enää vastaa sote-palveluiden järjestämisestä. Maamme hyvinvointivaltion näkökulmasta tämä uudistus on historiallinen ja verrattavissa alkuperäiseen 1860-luvulla tehtyyn kunnallisasetukseen, jonka myötä kunnat perustettiin, ja ne saivat monia nykyäänkin tuttuja oikeuksia ja velvollisuuksia. Historiallisesti suomalaisilla kunnilla on ollut vahva itsemääräämisoikeus, ja niillä on ollut vahvat oikeudet päättää niitä koskevista asioista. Samalla kunnat ovat pääasiassa saaneet valita omien verorahojensa käyttökohteet, vaikka valtionosuusjärjestelmä onkin vienyt rikkaammilta alueilta osansa.

Kaikki tämä kuitenkin muuttuu, kun kuntien palvelurakenteesta yli puolet siirretään pois uusille hyvinvointialueille. Hyvinvointialueet ovat vastaus vuosikymmenien ajan kysyttyyn kysymykseen siitä, miten julkisen sektorin palvelutarjontaa pystyttäisiin tehostamaan Suomessa entisestään. Koko hyvinvointialueuudistuksen ydin onkin, että palveluiden tuottamisessa pystyttäisiin tuottamaan säästöjä suuruuden ekonomian kautta, kun vastuu sote-palveluiden tuottamisesta siirtyy kuntien vastuulta hyvinvointialueille. 

Kustannussäästöjen saavuttaminen hyvinvointialueella on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. On oletettavaa, että ainakin ensimmäisinä vuosina kustannukset pikemminkin nousevat kuin laskevat, kun uudet hyvinvointialueet yrittävät epätoivoisesti saada palvelupalettiaan toimimaan tiukassa aikataulussa. Hyvinvointialueiden rahoitusmalli on myös koko valtion tasolla viritetty niin, että pitkässä juoksussa se suosii erityisesti Itä-Suomen tyhjeneviä maakuntia ja kannustaa niitä ylläpitämään tai jopa parantamaan palvelutasoaan. Länsi-Uudenmaan kaltaiset vetovoimaiset alueet taas vetävät lyhyimmän tikun ja joutuvat säästökuurille.

Kirkkonummelaisen veronmaksajan näkökulmasta tämä voi helposti tarkoittaa kylmää kyytiä. Uusi aluevaltuusto, jossa espoolaisilla on olettavasti ehdoton enemmistö, tulee tekemään päätökset sosiaali- ja terveyspalveluiden palveluverkostamme ja verorahojemme käytöstä. Säästöpaineiden kasvaessa ei ole vaikea arvata, mistä he ovat valmiita leikkaamaan ensin. Hyvinvointialue sitoutuu vuokraamaan sote-kiinteistöt kuten terveyskeskukset- ja asemat kunnilta ensimmäisten kolmen vuoden ajaksi, mutta tämän jälkeen on täysin niiden harkintavallassa päättää, tarjotaanko niiden puitteissa enää palveluita.

Olen omassa työssäni sosiaali- ja terveyspalveluista vastaavan perusturvalautakunnan puheenjohtajana huomannut viimeisen puolen vuoden aikana, kuinka Espoo on jo nyt ottanut dominoivan aseman sote-palveluiden organisoijana. Aikaisemmin kuopatut keskittämisen hankkeet kuten vanhusten ja vammaisten taksikyytien kulkukeskus on herätetty uudelleen henkiin muiden Länsi-Uudenmaan kuntien vastustuksesta huolimatta. Valehtelisin, jos väittäisin kokevani, että siirrymme uuden hyvinvointialueen organisaatioon yhteen hiileen puhaltavana tasa-arvoisena joukkona. Pikemminkin koen, että muut Länsi-Uudenmaan kunnat ollaan integroimassa osaksi Espoon sote-organisaatiota samalla, kun menetämme päätösvallan meitä koskevissa sosiaali- ja terveyspuolen kysymyksissä.

Nykytilanteessa on helppo tuntea olevansa voimaton, mutta hätä ei ole tämän näköinen. Jokainen täysi-ikäinen länsiuusmaalainen pystyy vaikuttamaan omalla äänellään uuden aluevaltuuston kokoonpanoon. Nyt on tärkeämpää kuin koskaan nousta vaalipäivänä sängystä ja astella sisään lähimpään äänestyspaikkaan äänestämään sitä ehdokasta, joka on sitoutunut paikallisten palveluidemme pelastamiseen. Jokainen ääni merkitsee ja auttaa meitä pitämään huolta, että tarpeemme ja huolemme tulevat tunnetuksi uudella hyvinvointialueella.