Raha on hyvä renki mutta harvinaisen huono isäntä. Siitä huolimatta olemme viimeisen puolen vuosikymmenen aikana siirtyneet kollektiivisesti maailmaan, jossa elämäämme ohjaavat talouden kasvuluvut ja bruttokansantuotteen kehitys. Jos kansantaloudella menee huonosti, niin leikkauslistalla ensimmäisenä ovat kansalaisten tukipalvelut. Mikäli talous taas romahtaa rahanahneiden ja isokenkäisten keinottelun takia, kohdistuvat veronkorotukset ensimmäisenä keski- ja pienituloisiin eikä suursijoittajiin.

Hallituspuolue Kokoomus on nyt useaan kertaan todennut, ettei tehostetussa palveluasumisessa asuvien vanhusten kipeästi tarvitsemaan hoitajamitoituksen nostoon ole varaa. Tavallisen kansalaisen hyvinvointiin panostamiseen ei eräiden mielestä ole koskaan riittävästi rahaa, vaikka suomalaisten suuryritysten tukemiseen käytettävien varojen määrä on viime vuosina tasaisesti kasvanut.

Työ- ja Elinkeinoministeriön vuonna 2017 toteuttaman tutkimuksen mukaan vain 11% kaikista yritystuista ovat valtiolle hyödyllisiä. Valtio pistää siis miljardeja euroja kankkulan kaivoon tukiessaan kilpailukyvytöntä liiketoimintaa. Yritystukiin kuuluu myös noin 150 miljoonan euron tuki turpeen energiakäytölle alennetun verokannan kautta. Energialähteenä turve on äärimmäisen epäympäristöystävällinen ja sen kerääminen soilta sekä tuhoaa paikallisia ekosysteemejä että heikentää alueen virkistysarvoa paikallisten asukkaiden näkökulmasta.

Raha kävelee ympäristön yli myös kaivos- ja louhimotoiminnassa, jossa kansainväliset yritykset käyttävät Suomea hyödyksi kuin kehitysmaata. Lupaus työpaikoista, elinvoimasta ja veroeuroista on usein tarpeeksi voitelemaan paikalliset päättäjät, vaikka toiminta jättäisikin jälkeensä vain nettotappion. Dollarinkuvat silmissä on helppo ummistaa silmänsä luonnon ja paikallisten asukkaiden kokemalle tuskalle.

Pienen suomalaisen hyvinvoinnista on helppo leikata, sillä hänellä ei ole takanaan kymmenien lobbareiden verkostoa ja satoja tuhansia euroja, joiden avulla hän voisi nostaa esiin omia ongelmiaan. Hyvän poliitikon pitäisi kuitenkin tajuta jo ilman lobbareiden kuiskutteluakin, että todellinen yhteiskunnallisen pääoman kasvu toteutetaan kansallisen hyvinvoinnin – ei suuryritysten voittojen maksimoinnin – kautta. Samalla kansalaisten tulisi ymmärtää, että yksilöinä he ovat suuryrityksiä heikompia, mutta kansakuntana ja demokraattisina päätöksentekijöinä merkittävästi voimakkaampia.