Hyvät juhlavieraat, veikkolalaiset ja ystävät,
Astuessani tänään sisään Navalan kartanon jylhistä ovista kehoni täyttyy tämän iäisen talon historiasta. Pohdin mielessäni, minkälaisen tarinan tämän talon seinät voisivat kertoa, jos ne osaisivat vain puhua. Tarinassa saisimme kuulla, kuinka Navalan juuret ovat kietoutuneet osaksi kotimaamme historiaa, ja miten merkittävää roolia tämä muinainen kartano on näytellyt Suomen kansallisen ja paikallisen veikkolalaisen kertomuksemme eri vaiheissa.
Navalan kartanon henki voisi haluta aloittaa kertomuksensa aina keskiajan lopulta ja uuden ajan alusta, jolloin nykyisen Veikkolan alueen asukkaat ottivat ensimmäisiä askeliaan kohti järjestäytynyttä maanviljelijäyhteisöä. Kenties tarinassaan hän voisi myös valottaa meille, milloin Navalan peruskivi muurattiin, sillä emme nykyään osaa antaa kuin valistuneita arvauksia siitä, milloin kartano on perustettu. Sen kuitenkin tiedämme kertoa, että Navalan kartanon yksi ensimmäisistä omistajista oli Mårten Grabbe, joka sai tilalle rälssivapauden vuonna 1594 tunnustuksena sotaretkillä ratsuväenjoukoissa osoittamistaan ansioista.
Tilan kaukainen sijainti kuninkaallisen esivallan otteesta aiheutti kuitenkin päänvaivaa, eikä kruunulle ollut selvää, kuuluiko Navalan kartano Espoon pitäjään, jolle se maksoi veroa, vai Kirkkonummeen, jonka seurakunta vastasi sen hengellisestä elämästä. Lopulta kartano kuitenkin luisui kirkkonummelaisen auktoriteetin alle näin määrittäen kuntarajoja – joidenkin kyläläisten harmiksi – nykypäivään saakka.
Kartanon omistus siirtyi Grabbeilta eteenpäin avioliiton ja maakauppojen kautta Silfverbögeleiden aatelissuvulle, jotka vahvistivat otettaan tilasta entisestään ja ottivat aikaisemmin talonpoikien viljelemät maat itselleen. Silfverbögeleiden onni Navalassa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja vajaat kolmekymmentä vuotta tilan hankkimisen jälkeen vuonna 1675 suku sammui sen viimeisen miespuolisen perijän kaatuessa Kaarle XI:n sotaretkellä Skånessa. Maat ja tila siirtyivät edelleen Tandefeltin suvun omistukseen, mutta sotilassukuna he eivät pystyneet pitämään kartanosta hyvää huolta joutuessaan viettämään pitkiä aikoja siitä erossa. Navalasta vastasivatkin pääasiassa talonpojat, ja itse kartanorakennukset ajautuivat pitkin 1700-lukua huonoon kuntoon.
1700-luvun lopussa arvottomaksikin kutsuttu tila vaihtoi omistajaa tiuhaan tahtiin ja reilun vuosisadan aikana kartanolla kerkesi olla kymmenkunta eri omistajaa. Kartano sai oikeastaan arvoisensa omistajan vasta vuonna 1869, kun sen osti Navalan Olutpanimo -osakeyhtiö, joka rakennutti nykyisen päärakennuksen edellisen tuhouduttua tulipalossa. Muistona nykysukupolville panimosta ei ole jäänyt paljoa, mutta se muistuttaa meitä olemassaolostaan esimerkiksi alueen paikannimistössä, kuten Kapakkatien nimessä.
Kuten moni teistä kuulijoista varmasti tietää, Navalan kartanon kenties tunnetuin omistaja oli kuitenkin valtioneuvos ja ylilääkäri Ferdinand von Wahlberg, joka osti tilan vuonna 1895. Hän yhdisti Navalan osaksi Haapajärven vastapuoleisella rannalla sijaitsevaa Kosken kartanoa, jotka hän nimesi yhdessä Eerikinkartanoksi poikansa mukaan. Erikin oli tarkoitus ottaa kartanoiden hoito vastuulleen, mutta kohtalo tahtoi lopulta toisin. Hän kuoli traagisesti Nuuksion metsissä tapahtuneen metsästysonnettomuuden seurauksena.
Sen sijaan, että von Wahlberg olisi testamentannut kartanoita esikoispojalleen Williamille, hän siirsi niiden omistusoikeuden Kirkkonummen kunnalle. Ferdinand von Wahlberg ei ilmeisimmin luottanut poikansa kykyyn hallita perheen omaisuutta, sillä testamentissaan hän ja hänen vaimonsa kuvailevat heidän poikansa tuhlanneen jo mittavan omaisuuden. Navalan kartano ja kantatila luovutettiin kunnalle niillä ehdoin, ettei sen alueita saisi palstoittaa tai muullakaan tavoin paloitella, ja että sen vanhoillisesta herraskartanoluonteesta pidetään huolta. Samalla testamentissa linjattiin, että maita ja kartanorakennuksia pitäisi käyttää yleishyödylliseen tarkoitukseen ajan hengen mukaisesti. Kartanon kohtaloon perehtynyt voisi kuitenkin kysyä, kuinka hyvin näitä ehtoja on toteutettu.
1900-luvun aikana Navalan kartano ehti nähdä historiallisen muutoksen, joka koettiin laajemmassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sisällissodan aikana vuonna 1918 se toimi lyhyen aikaa punaisten esikuntana. Toisen maailmansodan jälkeen Porkkalan paranteesin aikana se taas toimi Kirkkonummen kunnan turvasatamana ajaen kunnantalon virkaa. Eerikinkartanosta ja samalla Navalan kartanosta lohkottujen tonttien myyntivoitoista saadut rahat yhtä lailla myös mahdollistivat Kirkkonummen kunnalle menetettyjen alueiden lunastamisen valtiolta takaisin näin taaten kunnan itsenäisyyden.
Rakkaat kuulijat – nykypäivänä Navalan kartano on vaihderikkaan elämänsä jälkeen jälleen poikkeuksellisen hiljainen. Sen huoneet ammottavat tyhjyyttään ja kartano vaipunut uudestaan ruususenuneen, josta herääminen näyttää olevan monista yrityksistä huolimatta vaikeaa. Navala on ollut mukana maamme, kuntamme ja kylämme historian lähes jokaisessa käänteessä viimeisen puolen vuosituhannen ajan. Siksi onkin niin surullista, että se on ajautunut nykyiseen tilaansa, jossa kunta on linjannut jättävänsä kartanon oman onnensa nojaan.
Tämä on erityisen hämmentävää ei pelkästään siksi, että von Wahlbergin testamentti linjaa kartanoiden olevan yleishyödyllisessä käytössä, vaan myös sen takia, että Veikkolan kokoaan suurempi ja eloisa kulttuuriyhteisö tarvitsee tiloja toiminnalleen. Esimerkiksi juuri Veikkolan Kartanoteatteri, jonka ansiosta saamme tänäänkin nauttia tästä upeasta ohjelmasta, hyötyisi suuresti, jos se olisi esimerkiksi saanut juuri Navalan kartanon tilat käyttöönsä. Kenties tilojen jatkuva käyttö olisi kannustanut kuntaa pitämään ne paremmassa kunnossa, sillä nykypäivänä kartanosta on tullut taas kerran sen omistajan silmissä pelkkä rahareikä, jonka arvoa yhteisöllemme ei nähdä.
Kuitenkin mikään rakennus ei lakkaa olemasta niin kauan, kun sen henki elää sydämissämme. Navalan kartanon historiassa on ollut monta kehitysvaihetta ja haluan ajatella, että tämä on vain yksi niistä. Navalalla on tulevaisuus, kunhan me veikkolalaiset kunnioitamme niitä toiveita, jotka meitä edeltäneet sukupolvet omat meille jättäneet, ja ennen kaikkea kuuntelemme niitä tarinoita, mitä tämä arvokas rakennus meille kertoo.
Talo, kuten valtiokin, ei ole nimittäin kerralla valmis. Se rakentuu hiljalleen perustuksiensa päälle kerryttäen vuosi toisensa jälkeen uusien muistojen, tarinoiden ja tapahtumien kerroksia. Vaikka sen puitteet eivät pysyisikään vuosisatojen läpi samana, perustuksien päälle voidaan rakentaa monta eri rakennusta, jotka lainaavat kaikki jotain toisiltaan. Näin toimii myös valtio, joka myötäelää ihmisten kanssa eri aikakausien läpi hiljalleen muuttuen.
Hyvät ystävät – tänään 105 vuotta täyttävä isänmaamme on meidän kaikkien kotimme ja kuvainnollinen pohjakivemme, jonka päälle rakennamme oman elämämme. Emme kuitenkaan rakenna tätä elämää tyhjiöön, vaan – halusimme tai emme – ammennamme ja nojaamme vahvasti menneeseen. Juuri siksi meidän tulisikin oppia kunnioittamaan historiaamme ja lopettaa epätoivoiset yrityksemme olla kuuntelematta menneiden aikojen toiveita sekä opetuksia.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Kiitos!